Elämää jänneleikkauksen jälkeen

Hupsista! Ihan rapsakka tauko ollut tässä kirjoittamisessa 😀 Mutta mitäpä sitä turhaan kirjoitella jos ei ole mitään sanottavaa. Väkisin kun ei viitsi ruveta aiheita keksimään.

Viimeisin postaus oli varsin negatiivinen ja tuntui, että elämä ei oikein ottanut tulta alleen. Moni asia harmitti viime vuoden puolella ja päällimmäisenä niistä monista harmituksen aiheuttajista oli terveys, joka prakasi tuon tuosta. Nyt olen kuitenkin ollut terveiden kirjoissa jo tovin (ainakin mitä flunssailuun tulee) ja olenpahan saanut apua myös oikean jalan peroneus brevis -jänteen ongelmaan. Tovin sitäkin joutui tosin odottamaan, mutta nyt asiat ovat paranemaan päin.

Syksyn tunnelmia
Sain tosiaan syyskuussa kuulla, että jänteessäni on noin kolmen sentin pituinen poikittainen repeämä, joka todennettiin magneettikuvilla. Repeämä oli mulle aikamoinen shokki sillä ortopedin mielestä ainoa hoitomuoto siihen oli korjausleikkaus. En ole kuitenkaan ikinä nilkkaani telonut mitenkään, joten en oikein ymmärtänyt, miten mulle on voinut tuollainen vamma syntyä. Ilmeisesti niitä vain tulee joillekin ihmisille ajan myötä ja repeämiä löydetään usein ns. sattumalta muita vammoja etsittäessä. Ensishokista selviydyttäni kuitenkin hyväksyin kohtaloni ja sanoin, että leikataan jalka kuntoon. Leikkaukseen pääsy ei ollutkaan sitten ihan läpihuutojuttu vaan matkan varrella mulla vaihtui ortopedi. Tämä toinen ortopedi puolestaan oli sitä mieltä, että eipäs heti mennäkään leikkauspöydälle. Toisaalta tämä oli huojentavaa, mutta osittain myös hämmentävää sillä en tiennyt, kumpaa lääkäriä tässä pitäisi nyt uskoa. Ajattelin, että miten revennyt jänne voitaisiin kuntouttaa muuten kuin parsimalla se takaisin kasaan?

Syksyn aikana kokeiltiin erilaisia ns. konservatiivisempia hoitomuotoja, kuten paria kortisonipiikkiä ja yhtä puuduttavaa pistosta, mutta turhaan. Viimeisimmän kortisonipistoksen jälkeen nilkkani turposi parin päivän aikana uloimman kehräksen alta aivan muodottoman näköiseksi, joten otin yhteyttä ortopediin. Koska nämä ”lempeämmät” hoitomuodot eivät tuottaneet toivottua tulosta eli kivun ja turvotuksen laantumista, päädyttiin lopulta leikkaushoitoon. Huomenna tuosta leikkauksesta tulee tasan viikko.

Leikkauspäivänä
Ennen leikkausta piti olla syömättä ja juomatta kuusi tuntia. Siinä tuli eteen jo ensmmäinen kompastuskivi sillä Laura + nälkä = taattu nälkäkiukku. Jotenkin mä kuitenkin selvisin siitä enkä kiukutellut sairaalassa hoitohenkilökunnalle. Tai ainakaan en muista kiukutelleeni…

Sitä hoitohenkilökuntaa muuten sitten piisasi yhden päivän aikana! Mut on leikattu viimeksi lapsena nielurisojen ja korvien putkitusten merkeissä, joten leikkaushoidoista ei ole kovin kummoista kokemusta elämän varrella kertynyt.

Ihan ensimmäisenä sain vastaani hoivamestarin, joka antoi mulle sairaalan ihanat harmaat shortsit ja takaa avonaisen, naruilla solmittavan ”pakkopaidan”. Niin, ja tietenkin ne sairaalasukat ja -tohvelit. Seuraavana paikalle paineli anestesialääkäri, jonka kanssa yhteistuumin päätettiin, että leikkaus tehdään unessa (olisin voinut valita myös spinaalipuudutuksen). Tässä välissä sain myös ilmeisesti antibioottia suoraan suoreen. Enkä kovin kauaa kerennyt Facebookissa itseäni viihdyttämään kun paikalle amapaisi jo seuraava tyyppi, olisiko ollut hoitsu. Hän kyseli yleisvointia. Sitten tulikin jo fyssari, joka kertoi tulevista jumppaohjeista sekä Walker-tukikengästäni. Hänen kanssaan harjoiteltiin myös kepittelyä kyynärsauvoilla. Heti hänen peräänsä tuli itse leikkaava ortopedi, joka piirteli kivoja kuvioita mun kintuuni näyttäen samalla, millainen leikkaushaava on tulossa. Sitten mentiinkin jo leikkaussaliin, jossa kaksi mulle ennestään tuntematonta hoitsua jutteli kivoja ja yritti saada mua rauhoittumaan (leikkauspöydällä maatessani saattoi pienet hätäkyyneleet virrata poskia pitkin). Sitten mä jo nukahdinkin. Heräämössä olikin sitten vastassa ihan eri näköinen hoitaja.

Ennen fysioterapeutin vierailua olin varsin rauhallisin mielin menossa leikkauspöydälle, mutta fyssarin jälkeen iski todellisuus päin kasvoja. Miten mä pärjään tuon tukikengän kanssa? Onko tässä nyt mitään järkeä? Pärjäisinköhän sittenkin jatkuvasti turpoavan ja rasituksesta kipuilevan jalkani kanssa lopun elämäni? Mitä jos tästä ei olekaan mitään apua? Kenties näiden kysymysten vuoksi tirautin parit kyyneleet juuri ennen kuin mut tainnutettiin.

Torkkumestari
Itse leikkaus oli ohi noin tunnissa ja se meni hyvin. Herääminen olikin sitten ihan oma lukunsa. Mua väsytti aivan tuhottomasti ja muistan, että kantapäätäni alkoi jossain vaiheessa juilia ikävästi. Ihmettelin, että miksi mun kantapää on kipeä kun sitä ei ole edes ronkittu? En kuitenkaan kysellyt sen enempää (koska ei vaan jaksanut). Sain kipuuni ensin yhden 600mg Buranan, sitten toisen ja lopulta sain vielä suonen sisäisesti jotain Ooppium(?) -pohjaista kipulääkettä. Näin ainakin muistelin, että mulle kerrotiin. Sehän sitten pisti mun tajun aivan kankaalle ja vietinkin heräämössä käytännössä koko päivän. Onnistuin jopa melkein pyörtymäänkin vaikka makasin sängyssä (ehkä verensokerit vähän alhaalla jo tässä vaiheessa kun olin ollut syömättä edellisestä illasta saakka eli noin 15 tuntia)! 😀

Heräilemässä
Päivän ensimmäinen ateria

Jaksoin olla hereillä 15-20 minuuttia kerralla, kunnes silmäluomet rupesivat lupsaamaan. Torkuin kuin arkiaamuisin konsanaan, haha! 😀 Kerkesin yhdessä välissä jo ruoankin ”tilaamaan”, mutta nukahdin sillä välin kun se oli mulle tuotu. Taisin muuten tässä välissä saada suonen sisäisesti pussillisen sokeria, sillä olin hoitsun mielestä kovin voipunut. Se taisikin auttaa sillä lopulta pääsin syömään tilaamani salaatin. Onneksi olin tilannut listalta (kyllä, ennen leikkausta sai itse valita listalta suolaista ja makeaa purtavaa leikkauksen jälkeen tarjottavaksi) vuohenjuustosalaatin, joten se ei kerennyt jäähtymään mun torkkujeni välissä. Ja se hetki, kun sain teetä.. ai että! <3 Leikkaus oli klo 10.00 ja kotiuduin klo 17.45. Tovi meni siis heräillessä.

Toipilaana

Toipuminen on lähtenyt käyntiin hyvin. Olin varautunut todella kipeään ja turvonneeseen jalkaan, mutta yllätyksekseni kipuja ei juurikaan ole ollut. Lääkäri määräsi mulle Buranaa ja Panacodia sekä sain sairaanhoitajalta myös kotiin muutamat tabletit, ettei heti tarvinnut sairaalasta lähteä apteekkiin. Hoitajan määräyksestä söin kipulääkkeitä pari päivää leikkauksen jälkeen, mutta viimeksi olen ottanut särkylääkkeitä viime perjantaina ja hyvin olen pärjäillyt. Nilkka oli luonnollisesti hieman turvonnut heti leikkauksen jälkeen ja seuraavanakin päivänä, mutta nyt se näyttää lähes normaalilta jo. Toki leikkaushaavan ympärillä on pientä turvotusta ja mustelman tynkää, mutta kun itse ajattelin nilkan näyttävän sellaiselta jäätävältä puupökkelöltä niin turvotus, joka siinä tällä hetkellä on, ei tunnu miltään. Toki olen ollut myös hirmu varovainen jalkani kanssa ja pelkään koko ajan, että tikit aukeaa vaikka tukikenkä onkin jalassa käytännössä yötä päivää. Mutta so far so good! 🙂

Viisi viikkoa on vielä sairauslomaa jäljellä ja kaksi niistä mennään Walker-tukikengän kanssa köpötellen. Niin, ja tietenkin kyynärsauvojen. Painoa ei saa jalalle laittaa kuin ”puoliteholla”, joten tässä joutuu välillä oikein aivotyöskentelyäkin tekemään, jotta pärjää ihan perus arkiaskareista 😀

Ajattelin tässä nyt herätellä tätä blogia takaisin ainakin tämän sairausloman ajan, jotta voi sitten itse myöhemmin lueskella, että miten sitä onkaan pärjäilty. Kirjoittelen todennäköisesti kerran viikossa kuulumiset. Jos tulee enemmän ajatuksia näytölle suollettavaksi niin sitten pistän näppiksen laulamaan. Seuraava aihekin on jo itse asiassa mietitty valmiiksi sillä mielikuvat meneillään olevasta sairauslomasta kyynärsauvojen kanssa ei ihan kohdannut todellisuuden kanssa…