Nyt harmittaa!

Mietin todella pitkään tämän tekstin kirjoittamista sillä en haluaisi valittaa, mutta aihe on kuitenkin pyörinyt mielessäni jo sen verran pitkään, että pakko se on pakko suoltaa pois ajatuksista. Toivon kirjoittamisen helpottavan omaa oloani edes vähän. Tekstissä ei todennäköisesti ole päätä eikä häntää sillä kirjotian ajatuksia suoraan ulos sen enempää ajattelematta. Pointtina kuitenkin on se, että mua harmittaa ihan vietävästi just nyt.

Vuoden aikana on tapahtunut paljon isoja ja ei niin mukavia juttuja. Toki kivoja ja ihaniakin asioita on mahtunut mukaan, mutta musta tuntuu, että niitä ikäviä ja energiaa syöviä juttuja olisi ollut enemmän kuin aiempina vuosina.

Olen aina ollut iloinen siitä, että suurin osa lähisukulaisistani kuten isovanhemmat, enot, tädit, serkut ja pikkuserkut ovat asuneet vain noin tunnin ajomatkan päässä Helsingistä. Olen ylpeänä kertonut, että Hyvinkää on mulle varsin tuttu paikka jo lapsuudesta saakka. Meidän sukuun on kuitenkin kohdistunut viimeisen vuoden akana paljon suru-uutisia ja hautajaisia on ollut viime kesästä tähän päivään mennessä kolmet. Kaikki nämä kuoleman tapaukset on olleet yllättäviä ja ns. odottamattomia. Helmikuussa jouduin lisäksi tekemään elämäni vaikeimman päätöksen päästäessäni rakkaaan lapinmieheni koirien taivaaseen. Juuri kun on jotenkin tottunut yhteen menetykseen, onkin eteen tullut uusi pommi ja taas on itkien yritetty sopeutua uuteen tilanteeseen.

10 vuotta sitten Nuuksiossa <3

Läheisten menetys on mun harmitusten aiheista toki se vaikein ja raskain, mutta mukaan on mahtunut myös hieman kevyempiäkin stressin aiheuttajia.

Yksi ei ehkä niin suuri juttu on meidän kylpyhuone, jonka remontin takia tapeltiin 2,5 vuotta. Kylpyhuone on onneksi nyt kunnossa ja lakien sekä säädösten mukaan tehty, mutta jestas, että se kiristi mun hermojani tuon tuosta! Työpaikalla muuttuneet kuviot ovat myös vaikuttaneet muhun yllättävän paljon. Alkuun ajattelin, että työpaikkahan se vain on eivätkä ne muutokset nyt missään tunnu, mutta olin väärässä.

Reistaileva terveys pääsee myös tälle harmituslistalle. Olen tälläkin hetkellä sairauslomalla kurkunpään tulehduksen vuoksi enkä eläissäni ole tuollaista tautia sairastanut. Huomenna tulee tasan kaksi viikkoa ensioireiden alkamisesta. Alkuvuodesta sain myös todella pitkäkestoisen flunssan, jonka jälkioireena kärsin kuukauden kestävästä yskästä. Hävettää, että mulle on tänä vuonna kertynyt näin paljon sairauspoissaoloja. En ikinä ole ollut töistä näin paljon poissa.

Pitkittyneiden flunssien lisäksi mun terveyttäni on ravistellut myös oikea jalkapohja ja kantapää. Olen vuoden verran sinnitellyt plantaarifaskiitin eli kantakalvon tulehduksen hoito-ohjeiden mukaan, mutta pari viikkoa sitten meni totaalisesti hermot ja marssin ortopedin vastaanotolle. Onneksi hän otti mun tuskani vakavasti passittaen mut ensin röntgeniin ja siitä vielä magneettikuviin. Röntgenkuvissa ei näkynyt viitteitä luupiikistä eli kantapään kalkkikertymästä, joka mulle viime kesänä diagnosoitiin. Sen sijaan kuvien perusteella mulla epäiltiin olevan marssimurtuma kantapäässä, mutta se haluttiin varmistaa vielä magneettikuvilla.

Kun magneettikuvat oli otettu ja istuin jälleen kerran ortopedin edessä valmiina kuulemaan tuomioni selvisi, että mun kuvani eikä radiologin lausunto olleet saapuneet vielä (kävin eri paikassa kuvattavana). Koko reissu oli muutenkin täys fiasko sillä mua edeltävä potilas oli myöhässä ja sitten tuli vielä teknisiä ongelmia. Olin lääkäriaseman odotushuoneessa reilun tunnin ennen kun pääsin sisään kuulemaan eioota. Ortopedi yritti kyllä puhelimitse saada kuulla lausunnon, mutta sitä ei suostuttu turvallisuussyistä puhelimessa kertomaan. Niinpä he päättivät lähettää faxilla mun lausuntoni (en edes tiennyt, että kyseinen viestin lähetysmuoto on olemassa), joka tosin saapui lääkärisaemalle vasta siinä vaiheessa kun olin jo tekemässä lähtöä ja maksamassa käyntiäni. Täydellistä. Sain mukaani kopion lausunnosta, jota yritin sitten iltasella Googlen avulla tulkita. Kenties mulla on kehräsluun takana jänne haljennut 3cm matkalta, mutta pian on uusi aika varttuna toisella ortopedille ja toivon, että silloin selviäisi jotain.

Flunssien ja jalan ongelmien takia mun kuntoni huonontunut silmin nähtävästi. Ja onhan se ulkoinen habituskin muuttunut huonompaan suuntaan. Vaikka liikunnalla ei painoa pudotetakaan niin kyllä se syö ihan vietävästi kun ei pääse tekemään niitä juttuja, joista oikeasti nauttii. Meidän piti murun kanssa alun perin pitää tämä koko viikko lomaa, mutta Jontun vaihtaessa elokuussa työpaikkaa ja menettäessään siinä samassa lomapäivät päätin perua osan tämän viikon lomapäivistäni. Peruin ne, koska en halunnut olla yksin kotona kokonaista viikkoa. Mutta kuinkas kävikään? Tässä sitä nyt ollaan sairauslomalla, yksin kotona. Tottakai mun tuurillani säätkin on olleet juuri niin loistavia, että ulkoilu ja lenkkeily tekisivät hyvää. Mutta koska jalkavammainen = ei kävelyä. Nämä terveysjutut on oikeastaan vähän sama kuin läheisten menetys. Just kun on päässyt takaisin jaloilleni ja liikunnan makuun siltä osin kun olen jalkani kanssa psytynyt, on eteen tullut uusi tapaus, joka hidastaa jo ennestään hidasta menoa.

Koska elämäni on tällä hetkellä melko passiivista enkä ole päässyt elämään niin aktiivista elämää kuin haluaisin on luonnollisesti painokin noussut siinä sivussa. Ja valehtelisin jos väittäisin, etteikö se vaikuta mun mielialaan millään tapaa. Mä myös tarvitsen liikuntaa pysyäkseni järjissäni. Huomaan, että ärsyynnyn nykyään todella helposti ihan pienistäkin jutuista. Näin kotona ollessa pystyn nauttimaan Netflixistä ja sohvalla löhöämisestä tunnin tai korkeintaan kaksi, mutta sitten sitten alkaa ärsytys, koska perse puutuu, päätä alkaa särkeä huonon asennon takia ja polvetkin alkaa kipuilla paikallaan olemisesta. Jos taas touhuan kotihommien parissa vaikka siivoillen, ei jalkapohja/kantapää kestä kauaa sitä, että sille varaa painoa, jolloin se rupeaa kipuilemaan. Ja taas turhauttaa. Seuraan somessa paljon sellaisia ihmisiä, jotka ovat aktiivisia, mutta nykyään mua alkaa jo parin positiivisen treenipäivityksen jälkeen vituttamaan enkä osaakaan olla iloinen toisen puolesta. Aiemmin taas ammensin julkaisuista itselleni sitä positiivista ja hyvää fiilistä.

Nykyään puhutaan paljon itsensä rakastamisesta ja varsinkin oman vartalon hyväksymisestä. Facebookista löytyy aiheeseen liittyvä ryhmäkin, jossa naiset ja miehet kertovat omia tarinoitaan ja joihin muut tarinasta riippuen joko tsemppaavat aloittajaa kohti itsensä hyväksymistä tai sitten ammentavat itselleen positiivista energiaa matkallaan kohti hyväksyvämpää mieltä. Oli kieltämättä superihanaa katsoa, kuinka monet olivat löytäneet sen seesteisen elämäntyylin ja mikä tärkeintä – he eivät soimanneet itseään muhkuista ja makkaroista. Moni julkaisi iloisia ja tyytyväisiä kuvia mm. uusista vaatteista, joita oli onnistunut vaatekaupasta löytämään ja tottahan se on, että oikean kokoiset vaatteet näyttää paljon paremmalta kuin liian pieni makkaran kuori. Ja heille ne vaatteet sopi kuin nenän päähän. Osa saattoi naurahdellen kertoa, että taas joutui ostamaan astetta isompaa vaatetta ilman se että haittasi häntä sen enempää (ainakaan kuvatekstin perusteella). Mun oli kuitenkin pakko poistua siitä ryhmästä, koska en onnistunut saamaan itselleni samanlaista hyväksyvää tunnetta itseäni kohtaan. Kaikki muut näyttivät ylipainosta huolimatta kauniilta, mutta mä en saa itsestäni kaunista en sitten millään.

Mun on helkkarin vaikea hyväksytä sitä, että painan tällä hetkellä enemmän kuin koskaan eikä kaapista löytyvät vaatteet istu. Tokihan tämän vaatekriisin voi ratkaista ostamalla niitä suuremmalla kokolapulla varustettuja vaatteita, mutta mun mielestä se ei ole pidemmän päälle hyvä juttu. Väliaikaisena ratkaisuna kyllä, mutta jos joka kerta kauppaan mennessä joutuu ostamaan astetta isompaa vaatetta, ei mun mielestä mennä enää oikeaan suuntaan. Ja siihen mä nyt tällä hetkellä pyrin. Ettei tarvitsisi koko ajan olla ostamassa yhtä kokoa isompaa vaatetta. Vaa'alla käyn tsekkaamassa tilannetta 2-3 viikon välein, ettei paino tästä enää ainakaan nouse. Vaikka se paino ei kerrokaan juuri mitään muutakuin sen, paljonko just sillä hetkellä luut, lihakset, rasvat, nesteet ym. painaa yhteensä niin kyllä mua hävettää se, että olen päästänyt itseni tähän kuntoon. Ja ihan aikuisten oikeesti odotan sitä päivää kun puntari näyttää mulle taas siedettävämpiä lukuja ja peilista katsoo takaisin nätimpi ja ennenkaikkea energisempi Laura, kuten vaikka tässä kuvassa:

Odotan kuin kuuta nousevaa sitä päivää kun pääsen taas lenkille ilman kipuja lenkin aikana ja sen jälkeen. Syksy on vuodenajoista yksi mun lemppareista luonnon valmistuessa vastaanottamaan talvea. Ja ne kirpeät aamut! Toivottavasti pääsen pian taas nauttimaan aamulenkkien tuomasta hyvästä tunteesta… <3

-Laura

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *