Kriittinen silmä

Tämä aihe sivuaa aika läheltä aiempaa tekstiäni, mutta ei anneta sen häiritä. Alku on nimittäin sama: kokeilin tänään mun farkkushorteja, jotka menivät kyllä päälle ja nappikin kiinni, mutta olivathan en nyt viime kesään verrattuna napakammat. Laitoin asiasta heti paikalla viestiä ystävälleni, jolle usein avaudun tällaisista jutuista. Kysyin vielä, että muistaako hän, kuinka mä vuosi sitten ihmettelin samojen shortsien olevan niin löysät, että sain kiskottua ne alas ilman, että avasin nappeja ja vetoketjua. Rupesin samantien selaamaa meidän keskustelussa olleita kuvia etsiäkseni vuoden takaisen kuvan, jota tarkoitin.

Kuva löytyi ja siinä matkan varrelta löytyi paljon muitakin kuvia. Jokaikisen kuvan kohdalla ajattelin, että mä oon ollut ihan pirun hyvässä kunnossa! Semmoinen melko mukiin menevän näköinen daami. Mutta mahdoinko ajatella noin kun kuva oli juuri otettu? En. En todellakaan ajatellut. Vaan mietin, että miksi en voisi olla hoikempi, kauniimpi, näyttävämpi ja mitä vielä.

Tässä parit kuvakollaasit, joiden kuvaushetkellä en ollut yhtään tyytyväinen itseeni, mutta tänään kun kuvat näin ajattelin, että himputti miksi sen oman silmän pitää olla niin pirun kriittinen?

Ylemmässä kuvassa mallailen vaatetusta pikkujouluihin ja alemmassa kollaasissa testasin mekkoa, jonka laitoin yksiin häihin. Molemmat kuvat on otettu marras-joulukuun vaihteessa. Ilmeet eivät ole järin iloisia, mutta ei takerruta nyt siihen.

Pikkujouluasun mallailukuvassa inhosin vatsaani, joka tursusi inhottavasti joka paikasta. Molemmat paidat/topit olivat uusia ja näyttäneet sovituskopissa hyvältä, mutta sitten kotisovituksessa ei ollutkaan niin kivoja. Pikkujoulut olivat kuitenkin seuraavana iltana jo, joten en kerennyt enää viemään vaatekappaleita pois tai vaihtamaan toisiin vaatekappaleisiin. Molemmat paidat löytyvät edelleen mun vaatekaapista enkä edes halua kuvitella miltä ne nyt näyttäisivät mun päälläni kun painoa on tullut noihin kuviin verrattuna huomattavasti lisää.

Sitten tuo lila mekko, jota metsästettiin kissojen ja koirien kanssa, koska omaan silmään mikään aiemmin sovittamani mekko ei vain ollut hyvä. Testasin ennen tuota mekkoa varmaan valehtelematta 20 eri mekkoa ennen kuin tuo löytyi. Kun sitten juuri ennen häitä taas mallailin mekkoa päälleni sovittaessani myös kenkiä ja mahdollisia koruja mietin, että mun mahani on aivan kauhea. Kyllä, taas se maha. Se on vain mun huonoin kohta ollut aina jo teini-iästä lähtien. Ja nyt se vatsa aivan kauhea onkin. Mutta kuvan ottohetkellä en tykännyt yhtään vatsani lisäksi jalkojani. Inhosin sääriäni tässä kuvassa ja mietin kuvaa ottaessani, että kehtaanko ihan oikeasti mennä näiden paksujen pölkkyjeni kanssa yhtään mihinkään? Myös käsivarret olivat kriittisen silmän kohteena (koska selluliittimuhkurat).

Voi jestas. Siis oikeasti? Miksi omaa vartaloa pitää aina katsoa niin pirun kriittisesti? Miksi ei voi vain olla tyytyväinen siihen sen hetkiseen tilanteeseen? Olin tuolloin kuitenkin saanut pidettyä painoni jo pitkään samoissa lukemmissa, söin fiksusti ja treenasinkin. Mutta mikään ei vaan näyttänyt riittävän. Rupeaa oikein suututtamaan tämmöinen vallitseva itsekriittisyys.

Toivon todella, että kun pääsen alkuvuoden aikana kerryttämistäni kiloistani eroon niin osaisin jatkossa katsoa itseäni hieman suopeammin silmin. Nyt se ei kovin helpolla onnistu kun näin nuo vuoden vaihteessa otetut kuvat ja tiedostan tämän hetkisen tilanteeni, mutta teen asian kanssa töitä päivittäin. Nyt on päästy takaisin jo treenienkin pariin sillä ostin EasyFitille jäsenyyden ja olen muutaman kerran käynyt polkemassa spinningiä (jota muuten rakastan yli kaiken, koska se hikivirta tunnin jälkeen) ja kävinpä salillakin jo kerran (jalat tosin tulivat sen verran kipeäksi, että menee pari päivää siitä palautumiseen). Ruokahalukin on herännyt talviunestaan, joten uskon, että hyvä tästä vielä tulee.

En usko, että itsekriittisyydestä pääsee koskaan täysin pois (vai pääseekö?), mutta luulen, että sitä on mahdollista laimentaa. Auttaisiko kiitollisuuspäiväkirjan pitäminen? Sen voisi tehdä kerran viikossa tai jos oikein kunnianhimoinen tavoite asetetaan niin päivittäin. Sen voisin tehdä ihan julkiseksi joko tänne blogiin tai vaikka Instagramiin, jossa olen muutenkin aktiivisempi ja päivittäin tehtynä ei veisi paljon aikaa eikä energiaa.

Onko sulla kokemusta kiitollisuuspäiväkirjan pitämisestä? Otan ilolla vastaan kaikki kokemukset ja vinkit <3

-Laura

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *