Kevyesti kepitellen

Kolmas viikko keppien kanssa könyämistä pyörähti käyntiin tiistaina. Tämähän on mun elämäni ensimmäinen kerta kun joudun moisia kapistuksia käyttämään, joten tässä tavallaan kirjoitetaan ihan uutta lukua mun elämänkirjaani.

Kirjoitinkin jo viimeksi, että en ennen leikkausta oikein edes tajunnut mikä mua odotti. Mulla oli jonkinlaisia mielikuvia, mutta ihan rehellisesti sanottuna en edes hirveästi ajatellut koko asiaa. Siis keppien kanssa selviytymistä. Asia selkiintyi mulle vasta juuri ennen leikkausta harjoitellessani keppien kanssa liikkumista fysioterapeutin ohjeistamana. Silloin ensimmäisen kerran ajattelin, että miten helvetissä mä selviän tästä?

Mun vanhemmat tulivat meille leikkauksen aikana ja he myös hakivat mut illalla sairaalasta sillä Joonas lähti Saksaan työreissulle. Silloin se realiteetti vasta iskikin päin näköä kun kotiin pääsin. Tajusin, että en pysty itsekseni kantamaan mitään, koska käsissäni on kepit. Tätä en todellakaan ollut ennen leikkausta hiffannut vaikka hyvin tiesin, että tulen saamaan kepit. Onneksi ei sentään asuta enää kolmannessa kerroksessa kerrostalossa, jossa ei ole hissiä.

Äiti tietenkin hoivasi mua minkä kerkesi. Toi juotavaa, valmisti ruokaa ja nosti ruoan nenän eteen pöydälle. Mun ei tarvinnut kuin liikuttaa itseni sohvalta keittiön pöydän ääreen. Muistutti vähän väliä, että pitää ottaa rauhallisesti. Leikkauksen jälkeen seuraavana päivän lähdin vanhempien mukaan kauppaan sekä hain apteekista lääkärin määräämiä kipulääkkeitä. Eikä todellakaan ollut mikään helppo reissu, mutta otin sen vähän niin kuin treenin kannalta sillä hikihän siinä könyämisessä tuli. Sen lisäksi, että selkä märkänä hiihdin menemään, oli terveen jalan jalkapohja aivan tulessa kun en uskaltanut varata painoa leikatulle jalalle.

Muistan kun mua aluksi ärsytti suunnattomasti se, että olin toisten armoilla ja jouduin pyytämään apua. Sen lisäksi, että äiti muistutti olemaan varovainen, pelkäsin toisaalta itsekin, että tikit repeää tai sattuu jotain muuta joka toisi takapakkia toipumiseen, joten alkuun en hirveästi uskaltanut liikkua. Mulla on koko ajan kaikunut mielessä eräs tarina, jossa eräältä henkilöltä leikattiin varvas. Tai sinne laitettiin rautaa. Hän oli todella varovainen, mutta sen yhden kerran kun hän leikkauksen jälkeen jätti laittamatta tukikenkää keittiöön mennessään, löi hän leikatun varpaansa keittiön pöydän jalkaan. Siitä seurasi uusintaleikkaus. Olen mielessäni pyöritellyt jotain tämän kaltaista kauhuskenariota. Pessimisti ei pety? 😀

Ongelmanratkaisukykyjä koetellaan

Siinä vaiheessa kun Joonas lähti töihin eikä vanhempiakaan enää ollut apuna, mun piti ruveta selviytymään kaikesta ihan itse. Ensimmäinen kompastuskivi oli aamutee sillä kyynärsauvat ja täysinäinen teekuppi ei ihan oikein toimi. Varsinkaan siinä vaiheessa kun haluan juoda teen keittiön sijaan olohuoneessa. Ratkaisin ongelman käyttämällä termosmukia, jossa on kansi ja jonka saa myös kiinni. Näin tee ei läiky pitkin kämppää. Taskut on myös ihan näppärät olla olemassa, joten hupparia on tullut pidettyä päällä, että saa kannettua tarvittaessa vaikka banaanin keittiöstä olkkariin.

Meillä on onneksi suhteellisen pitkä työtaso keittiössä, joten jos esimerkiksi ruokaa tehdessä tarvitsee lämmittää mikrossa jotain, voin hyvin liu’uttaa tavaroita työtasoa pitkin toiselle puolen keittiötä. Vähän kuin leffoissa konsanaan kun baaritiskiä pitkin heitellään drinksuja 😀 Itse linkuttaen sitten hieman myöhemmin perässä. Onhan se hieman hankalaa, mutta minkäs teet kun ruokaakin on välillä saatava!

Arkiaskareet
Tiedät varmaan miltä laskettelumono näyttää ja tuntuu jalassa? Rykäsepä sellainen toiseen jalkaan ja mene nukkumaan. Samalla pidä jalkaa mahdollisimman paljon ylhäällä tyynykasojen päällä ja yritä nukkua. Ei onnistu ainakaan mulla eikä varsinkaan kovin pitkiä hetkiä kerralla. Sen lisäksi, että tukikenkä on kömpelö ja ruma, se myös lämmittää varpaita oikein makoisasti. Näin ollen peittoa ei tarvitse laittaa toisen jalan päälle, ettei leikkauspöydällä auki viilletty ja tikattu nilkka rupea kylpemään hiessä. Paikallaan ollessa tämä vielä onnistuu, mutta sitten kun haluaisi vaihtaa asentoa, menee hermo. Herään yössä valehtelematta tunnin välein, koska kenkä painaa, haavaan sattuu tai muuten vain tekee mieli vaihtaa asentoa. Onneksi ei tarvitse herätä töihin! 🙂

Peseytyminen onkin sitten ihan oma juttunsa sillä se ei onnistu perinteisesti seisten vaan se pitää tehdä istuen. Ymmärrän, että esim. vanhukset, joilla ei ole voimatasot kovin hyvät tai pienten lasten vanhemmat saattavat mielummin istua ettei lapsonen luiskahda sylistä, mutta mun juttu se ei todellakaan ole. Tulee todella vammainen olo, rumasti sanottuna. Vie hitokseen paljon enemmän aikaakin yksi perhanan peseytyminen 😀

Nyt kun tätä kepittelyä on takana jo reilu pari viikkoa, menee osa jo rutiinilla. Toki asioiden hoitamiseen menee hieman enemmän aikaa kuin kahdella jalalla näppärästi liikkuessa, mutta mihinkäs tässä valmiissa maailmassa on kiire. Töihinkään kun ei tarvitse ehtiä aamuisin, joten olen ihan tyytyväisenä jäänyt pariksi tunniksi vielä torkkumaan Jontun lähtiessä liukastelemaan Tuusulanväylälle kohti työmaata 😉

Eroon tikeistä, mutta ei kengästä
Tiistaina pyörähdin sairaalassa poistattamassa tikit. Salaa toivoin, että olisin saanut sanoa heipat myös tukikengälle, mutta noup. Se lähti vielä mun mukaan. Tikkien poisto teki kyllä ilkeetä sillä kirurgi oli ommellut ne todella tiukasti ja tunsin kun iho venyi mukana, mutta selvisin siitä(kin) hengissä. Nyt kun tikit on poissa, olen ollut hieman rohkeampi liikkumisen suhteen. Uskallan nyt laittaa painoa jalalle ihan eri tavalla kuin ennen poistoa. Toki olen varovainen edelleen sillä haava ei luonnollisestikaan ole täysin parantunut. Mutta hei, mä olen nyt pari kertaa käynyt jo suihkussa seisten. Kuinka vapauttavaa! Saunaankin saisi kuulemma jo mennä, mutta ihan en uskalla lähteä kiipeämään lauteille asti, joten se nautinto odottakoon vielä tovin. Onneksi sauna ei katoa minnekään 🙂

Olen tähän asti käyttänyt työtasoja sekä keittiön pöytää tukena liikkuessani keittiössä, mutta tänään hoksasin, että mähän liikuin lähes normaalisti ilman tukea (kuulostaa ihan taaperon vanhemman kertomukselta kuinka lapsi on noussut kävelemään ensin tuen avulla ja lopulta ihan itsekseen). Sitten rohkaistuin käymään olohuoneen puolella ilman keppejä ja lopulta vielä vessassa. Ihan viimeisenä menin vielä suihkuun. Ihan vaan koska mä voin. Sen jälkeen jalka olikin taas hieman turpea, joten ei muuta kuin Netflix pyörimään ja koipi ylös.

Erakkona Tuusulassa
Hieman yksinäistähän tämä toipilaana oleminen on varsinkin kun lähin bussipysäkki on noin kilometrin päässä, joten ei täältä päivisin juuri minnekään lähdetä ellei saa kyytiä kaverilta tai tilaa taksia. Toisalta, en mä kyllä ehkä julkisilla jaksaisi edes lähteä sotkemaan vaikka pysäkki olisikin oven edessä. Kammoksuttaa ajatus siitä, että olen juuri päässy bussiin sisään niin johan se jo lähtee kiihdyttämään ja lopputuloksena on se, että olen turvallani bussin lattialla. Ei kiitos! 😀 Automaattivaihteisesta autostakaan ei ole tässä tilanteessa iloa sillä kömpelö tukikenkä on juuri jarru- ja kaasupolkimia hallinnoivassa jalassa. Enkä todellakaan lähde kokeilemaan, onnistuisiko ajaminen vasurilla. Plus, että meidän ainoa auto on arkipäivisin Joonaksella töissä. Netflix on tullut erittäin tutuksi ja sieltä etenkin sarja nimeltä Lucifer. Myös sosiaalista mediaa, kuten Instaa ja Snäppiä tulee vilkuiltua tuon tuosta. Latasin tauon jälkeen myös BookBeat -sovelluksen, mutta se on jäänyt hieman vähemmälle käytölle. Uskon, että saan ensi viikolla ruveta varaamaan jalalle jo painoa enemmän (ilman tukikenkää), joten kenties pääsen laajentamaan reviiriäni talon sisäpuolelta myös ulkoilmaan.

Suoraan sanottuna kyllästyttää tämä yksin ja etenkin lähes paikallaan oleminen, mutta ajatus siitä, että kesään mennessä mä (todennäköisesti) lenkkeilen jo kuin ennen vanhaan, saa mut pysymään vielä aloillani. Tapaan ensi viikolla fysioterapeutin ja kuulen jo mielessäni sanat: voit ruveta liikkumaan jo ilman keppejä. Saa nähdä miten muijan käy! 😉

-Laura <3

2 vastausta artikkeliin “Kevyesti kepitellen”

  1. Olet urhea. Tosi hyvin olet tuonut esille tunteesi. Ymmärrän sinua tosi hyvin. Tosin minulta ei jalkoja ole operoitu. Hyvin olet selvinnyt. Kirjoituksesta sitten voi olla apua vastaavanlaisen operaatioiden jälkeen. Hyvä Muru🤣

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *