Nössö, mikä nössö

Viimeisen lomapäivän tunnit käyvät vähiin, joten päätän mennä nukkumaan, jotta olen aamulla virkeänä lähdössä töihin. Nukkumaanmenoaika ei juurikaan ole vaihtunut loman aikana verrattuna arkeen. Sujahdan lakanoiden väliin, laitan puhelimen lataukseen, sammutan valot ja suljen silmäni. Hetken aikaa tuntuu mukavan rennolta ja siltä kuin uni olisi tuloillaan. Mutta sitten käy jotain. Tulee ajatus. Tulee toinenkin ajatus ja senkin jälkeen vielä uusi ajatus. Siinä sitten ollaan ajatusten kera, mutta se tärkein eli uni vähän niin kuin jäi. Sitä ei vaan enää ole tulossa! Sen sijaan pää täyttyy lisää kaiken maailman ajatuksista ja ideoista niin kanin hoidosta työasioihin kuin vanhoihin koulukavereihin, joita et ole tavannut ties moneen (kymmeneen) vuoteen. Mutta se uni, sitä ei vaan tule. Olenko mä ainoa viimeisen lomaillan unettomuuden uhri vai löytyykö muitakin? Ymmärrän toki jos vuorokausirytmi kääntyy päälaelleen lomalla, mutta kun mulle ei niin käynyt…

Eilen illalla en meinannut saada unta, mutta mieleeni putkahti ihan tuosta noin vaan uuden blogitekstin aihe ja sen vuoksi tässä nyt näpytellään niin maan perkeleesti kirjaimia toisensa perään. Mun piti oikein puhelimeen kirjoittaa ylös, että varmasti muistan kirjoittaa tästä aiheesta (tosi hyvin kirjoitinkin sillä numeroin otsikot seuraavasti: 1, 2, 4, 3, 4, 5 ja 6). Sen verran maukkaalta aiheelta vaikutti. Ainakin mun mielestäni. Jos ei ehkä niin hirmu maukas, mutta ainakin se on ehkä hieman paljastava. Aion nimittäin kertoa jutuista, joita mä pelkään, inhoan ja joiden suhteen nössöilen. Kaikki ei välttämättä ole niin hirmu noloja paljastuksia ja osa niistä on ehkä jopa ihan positiivisiakin nössöilyn aiheita, mutta kerron ne silti. Sanan nössö olen oppinut ala-asteella naapurin tytöltä, joka leikkisästi haukkui pikkusiskoaan välillä nössöksi. Sana kuulosti ala-asteikäisenä sen verran kivalta, että päätin jättää sen omaan sanavarastooni ja käyttää nyt tässä postauksessa.

Mutta mennäänpä itse asiaan. Näissä asioissa mä olen vähän nössö:

1. Tupakka
En ole koskaan polttanut saati edes maistanut tupakkaa (enkä nuuskaa). Mä vaan en voi sietää tupakan savua ja siitä vaatteisiin ja tukkaan jäävää hajua. Tämän vuoksi mua ei juurikaan 18-vuotiaana (eikä ennen sitä) nähty baareissa bilettämässä. Vasta kun tupakkalakiin tuli muutos niin, ettei baareissa saanut enää polttaa kuin niille tarkoitutuissa paikoissa, saatoin eksyä useammin yökerhoihin juhlimaan. Ne tilanteet, joissa tupakoitsija vetää ns. viimeiset henkoset ja istuu sen jälkeen autoon tai tulee muihin sisätiloihin ja vieläpä tosi lähelle mua, on todella kuvottavia. Tai jos joutuu pitämään toisen tupakkaa kädessä ja sen jälkeen omat sormet haisee röökille. Yäk (tähän kuuluisi laittaa sellainen oksennusemoji)!

2. Puhelimen käyttö autolla ajaessa
Tämä lienee ehkä ihan positiivinenkin nössöilyn aihe, mutta niin se vaan on, että mä en uskalla käyttää puhelinta ajaessani autoa. En kovin helposti vastaa puheluihin enkä varmana uskalla lähteä kirjoittamaan viestejä. Liikennevaloissa odottaessa saatan tehdä poikkeuksen viestien suhteen jos tiedän pystyväni vastaamaan mahdollisimman lyhyesti. Mutta että päivittäisin Snapchatia tai Insta Storyyn videoita ja kuvia niin ei helvetissä onnistu. Moni näyttää pystyvän, mutta mä en. Niin paljon en luota itseeni ja ajotaitoihini, että tieten tahtoen vaarantaisin toisten liikenteen käyttäjien turvallisuutta. Toki Google mapsia käytän navigoimiseen, mutta mä pysähdyn aina jos puhelin sekoaa tai käy jotain muuta vastaavaa.

3. Vakionopeudensäätimen käyttö autossa
Muistan ikuisesti sen hetken kun kokeilin ensimmäistä kertaa vakionopeudensäädintä. Siitä on nyt ehkä 10 vuotta. Se tuntui niin kamalalta! Mulle tuli tunne, etten pysty hallitsemaan autoa samalla tavalla kuin jos itse säätelisin kaasua polkimen avulla. Auto vain jatkoi matkaansa. Ihan kauheeta! Nyt olen tullut ehkä hieman enemmän sinuiksi tämän teknisen härpäkkeen kanssa, että saatan sitä joskus pidemmillä matkoilla käyttääkin, mutta olen viimeksi ns. pitkää matkaa ajanut itsenäisyyspäivän tienoilla ja sitä ennen viime vuoden toukokuussa. Että tuotaaaa… 😀 Kaupungissa vakionopeudensäätimen käyttäminen on mun mielestä ihan turhaa sillä nopeusrajoitukset vaihtelee jonkin verran ja löytyypä liikenteen seasta aina silloin tällöin niitäkin kuskeja, joilla nopeudet sahaa eessuntaas. Pitkillä matkoilla säädintä tulee käytettyä lähinnä silloin kun nopeudet pysyvät pääosin samoina pitkän aikaa.

4. Yksin matkustaminen ulkomaille
Ajatus siitä, että lähtisin yksin ulkomaan matkalle tuntuu ihan järjettömältä. Saattaisin ehkä pystyä sellaiseen all in clusive -tyyppiseen löhölomaan, jossa hyppäisin kentältä matkatoimiston bussiin, joka veisi mut hotellille ja takaisin loman jälkeen kentälle. Hotellissa olisi kuntosali ja ryhmäliikuntatuneja, joten auringonoton yhteydessä pääsisi vähän liikkumaankin. Mutta että lähtisin yksinäni suunnistamaan julkisilla kulkuvälineillä jossain tuntemattomassa kaupungissa niin ei tuu tapahtumaan 😀 Ja siks toisekseen, matkustamisessa parasta on se, kun ne hetket voi jakaa yhden tai useamman ihmisen kanssa. Yksin en todennäköisesti osaisi nauttia samalla tavalla.

5. Lenkkeily tuntemattomassa maastossa
Tämä menee vähän samaan kategoriaan kuin edellinenkin, mutta nyt puhutaan ihan vaan vaikka kotimaan kaupungeista, jonka lähiseutua en tunne. Näin käy usein muuton yhteydessä ja mulla menee aina tovi ennen kuin uskalla poiketa tutusta ja turvalliesta lenkkireitistä. Usein haluan käydä ensin jonkun muun kanssa tutustumassa ja sitten tallaan sitä reittiä jonkin aikaa kunnes uskaltauduin uusille poluille. Tämä johtuu puhtaasti siitä, että mun suuntavaisto ei ole mikään maailman paras. Tässä on myös syy sille miksi en ihan helpolla lähde yksin reissuunkaan. Musta on ihana matkustella Jontun kanssa, koska Jontulla ihan järjettömän hyvä suuntavaisto ja tunnen oloni turvalliseksi Joonaksen seurassa kun voin luottaa siihen, että hän löytää aina perille.

6. Pyöräily
Vaikka tykkään vauhdista niin pyöräilyyn en ole koskaan oikein syttynyt. Toki lapsena tuli pyöräiltyä jonkin verran ja teininä pyöräilin kesätöihin joka päivä n. 20 kilsaa päivässä, mutta en ole siitä koskaan silti tykännyt. Joka kerta satulaan hypätessä on pieni pelko persiissä sydämen hakatessa tuhatta ja sataa. Olen yrittänyt aloittaa pyöräilyä aina uudelleen ja uudelleen mm. työmatkapyöräilyn muodossa, mutta kun olen nyt muutaman vuoden seurannut pyöräilijöiden touhua täällä Helsingissä, ei mua ihan helpolla saa sinne muiden hurjapäiden sekaan. Mielummin kävelen vaikka kaksi tuntia kuin pyöräilen saman matkan puolessa tunnissa. Toinen on myös käsijarrun käyttö pyöräillessä. Mieluiten käytän mummojarruja (ts. jalkajarruja) kuin käsijarrua, jonka vuoksi voisin lentää vaikka tangon yli ja suoraan auton alle. Huih! 😀 Jännä juttu sinänsä, että rakastan spinnigiä, mutta vihaan pyöräilyä. Mutta spinningissä saa polkea rauhassa eikä tarvitse havainnoida ympärillä suhaavaa muuta liikennettä 😉

7. Rullaluistelu
Tämä on sellainen laji, jonka haluaisin oppia, mutta en vain uskalla. Kokeilin rullaluistelua about kymmenen vuotta sitten ensimmäisen ja viimeisen kerran silloisen personal trainerin kehotuksesta (lue: painostuksesta). Ostin silloin luistimien lisäksi myös sauvat kun niiden kerrottiin helpottavan jarruttamista. No, eipä auttanut eikä laji päätynyt koskaan mun sydämeen vaikka koko kesän yritin lajia lämmitellä. Luistimet löytyvät edelleen mun vahempieni varastosta enkä todennäköisesti tule niitä enää käyttämään. Suurin pelko luistelun suhteen on se, että en saa jarrutettua tarpeeksi ja ajaudun päin muuta liikennettä. Kenties osa pelosta johtuu siitäkin, että luistimien päällä olen normaalia pidempi ja hämäännyn siitä kovin. Olenhan normaalisti pitkän huiskeat 158 senttimetriä 😀

Noin. Tulipahan julkistettua pahimmat mörköni ja päästettyä sisäinen nössöni valloilleen. Millaiset asiat saavat sut nössöilemään vai oletko kenties itsepäinen kovis, joka painaa tulta päin sen enempää miettimättä?

Vaikka eilinen ilta menikin pohtiessa erilaisia pelkoja niin aamulla töihin saapuessani kollega kertoi mun näyttäneen ihanan freesiltä. Ilmeisesti yksi yö valvoen ei vielä vaikuta negatiivisesti ulkonäköön 😀

-Laura

Havaintoja Jenkeistä

Tämä teksti on jatkoa kahdelle edelliselle vaikka onkin eri tavalla otsikoitu. Tässä kerron enemmän omia kokemuksia mm. aikaerosta sekä erilaisia havaintoja Yhdysvalloista.

Meidän reissu Floridaan kesti sen 10 päivää, joista käytännössä kaksi päivää meni lentoihin, joten varsinaisia lomapäiviä jäi kahdeksan. Henkilökohtaisesti voin sanoa, että kyllä riitti päivät oikein hyvin. Meillä tosin oli melko tiukahko aikataulu ja mentiin paikasta toiseen vähän niin kuin tuli perseen alla meiningillä, joten jälkiviisaana sanoisin, että väliin olisi voinut hyvin ottaa parikin levähdyspäivää ilman sen kummempaa etukäteen suunniteltua tekemistä. Reissaaminen on kuitenkin melko rankkaa varsinkin jos on monta paikkaa missä pitäisi ehtiä käymään lyhyen ajan sisällä. Yhden välipäivän olisi voinut pitää esimerkiksi Universal Studio -päivien välissä sillä kahden päivän liput olivat kuuden päivän ajan voimassa. Muistan nähneeni Universal Studiolla puhekuplan, jossa luki: ”I’m going to need a vacation from this vacation!” ja sellainen olo mulla oli kun kotiin päästiin. Oikeastaan jo loppu vaiheessa matkaa alkoi tuntua siltä. Reissua varatessani muistan vielä harmitelleeni, että eikö me nyt ollakaan kahta viikkoa reissussa (haaveilin tästä), mutta onneksi oli muutama päivä aikaa toipua ennen töihin paluuta.

Aikaero
Tämä lineee suurin syy sille, että kotiin pääsyn jälkeen tuntui siltä, ettei olisi koskaan lomalla ollutkaan. Floridassa eletään seitsemän tunnin verran jäljessä Suomen aikaan. Sinne päin matkustettaessa aikaero ei ole ehkä niin paha, mutta kotiin tullessa sen kyllä tunsi. Ja mä vielä sinisilmäisesti ajattelin, että ei nyt tommoinen aikaero voi tuntua missään 😀 Mutta jos lähdet paluulennolle tiistaina klo 14.30 ja olet kotona keskiviikkona klo 11 niin mitäpä luulet, tuntuuko? Varsinkin kun lentokoneessa ei kovin hyvin saa nukuttua. Kymmenen tunnin lento on pari vuotta sitten koettu Gambian lennolla, mutta siellä aikaero ei ollut niin suuri, joten en ole koskaan joutunut kokemaan jetlagin aiheuttamia tuntemuksia.

Kun me päästiin kotiin, alkoi armoton siivous- ja pyykkirumba sillä olinhan ollut kaukaa viisas ja mennyt varaamaan pyykkituvan heti paluulentopäivän iltapäivälle. Lisäksi meidän olohuoneen seinä oli saanut loman aikana uuden tapetin, joten koko kämppä piti siivota remonttipölystä. Näiden jälkeen piti vielä käydä täydentämässä jääkaappia. Kun oltiin kaikki nämä saatu tehtyä sekä syöty hieman jotain, alkoi armoton väsymys. Kumpikaan ei meinannut millään pysyä hereillä vaikka kello oli vasta viisi iltapäivällä. Pakotettiin itsemme pysymään hereillä siihen saakka kunnes olisi inhimillisempää mennä nukkumaan. Painuttiin pehkuihin 9-10 aikoihin, mutta eihän se uni tullutkaan ja muistan kukkuneeni vielä aamuyön tunneilla. Kunnes uni alkoi maittaa aina iltapäivä puoli kolmeen saakka. Koska töihin paluu koitti heti viikonlopun jälkeen maanantaina, oli mun pakko hakea apteekista melatoniinia nukahtamisen avuksi. Muistan yhtenä yönä jopa itkeä tihrustaneeni kun uni ei millään meinannut tulla. Toisaalta, saatoin myös samalla stressata sitä, että unirytmi on korjattava, jotta voin palata virkeänä töihin. Tästä viisastuneena aion seuraavalla kerralla varata aikaerosta toipumiselle aikaa.

Sää
Floridan ilmasto kuuluu trooppiseen alueeseen eli lämpölukeman pysyttelee lähellä +30C, mutta se ei tunnu samalta kuin Suomessa tuollaisissa lämpötiloissa sillä samaan aikaan kun siellä on todella lämmin ja kuuma, on siellä myös todella kosteaa. Ilmankosteus pysytteli koko loman aikana 80-90% kieppeillä, joten vähän kuin olisi ollut saunassa 😀 Ilmastointi oli siis kova sana ja varjossa oleskelusta ei ollut mitään hyötyä jos ei ollut tuulettimia. Mulla meni pari päivää ennen kuin totuin kuuman kosteaan ilmastoon, mutta sen jälkeen se tuntui jo lähes normaalilta, että hikoaa jo ajatuksesta astua ovesta ulos. Näin allergikkona huomasin, että mun oli helpompi hengittää siellä eikä lääkkeitäkään tarvinnut allergiaoireisiin, joista Suomessa kärsin. Ainoastaan aurinkoihottumaan aiheuttamaan kutinaan jouduin pari kertaa ottamaan tabletin. Kostea ilmasto on allergiselle oiva paikka elää sillä limakalvot saavat tarvitsemaansa kosteutta.

Kesäkuu lienee Floridassa ns. sadekautta ja lähes joka päivä siellä tulikin jonkinlaisia vesikuuroja, mutta onneksi yhtenäkään päivänä ei satanut koko päivää. Eli vähän kuin Suomessa olisi ollut, paitsi että sateet ei vaikuttanut lämpötiloihin 🙂

Isänmaallisuus
Ihan ensimmäinen asia, jonka huomasin jo Miamin kentällä mennessämme metron tapaisella pienellä junalla autojen vuokrauspisteelle oli isänmaallisuus ja Yhdysvaltojen liput. Lippuja oli joka paikassa ja ne oli jättimäisiä verrattuna Suomen lippuun, joka liehuu vaikka itsenäisyyspäivän kunniaksi lipputangossa. Tai ainakin osa niistä näytti tosi isoilta. Hassuin paikka, jossa lippuja oli enemmänkin oli autokauppojen pihat. Aidoissa oli isompia lippuja ja myytävien autojen keulassa oli pienempiä lippuja. Isänmaallisuus näkyi myös autojen rekisterikilvissä tai jossain kohtaa auton takaosassa. Yleisin teksti takapuskurissa oli ”Proud army mom”. Huomasin myös Kennedy Space Centerissä, että yksi poika otti hattunsa pois päästä kun katseltiin videota, jossa kerrottiin amerikkalaisten astronauttien kuolleen matkalla avaruuteen.

Asiakaspalvelutaidot
Tästä aiheesta taisin reissustakin jo Snäpätä ja laittaa Insta Storyyn oman mielipiteeni, mutta kerrotaan se vielä tänne blogiinkin sillä kaikki eivät välttämättä kyseisiä sosiaalisen median kanavia seuraa. Matkan aikana tuli aika monta kertaa käytyä kahviloissa, ravintoloissa ja ruokakaupoissa ja itselläni oli ennakkokäsityksenä, että jenkit ovat todella ystävällisiä ja iloisia ihmisiä, oikein kunnon sellaista palvelukansaa. Mutta eipä ollut. Meidän kokemuksista vain pieni osa oli sellaisia ja suurin osa taas todella välinpitämättömiä ja heistä huokui päälle päin se, että he olivat töissä vain rahan vuoksi eikä heitä kiinnostanut pätkääkään asiakkaan tyytyväisyys. Jos yritti ravintolassa kysyä jotain, sai tylyn vastauksen eikä kaikki ottanut edes katsekontaktia. Toki ihmiset muuten olivat puheliaita ja saattoivat suomalaisen kauhistukseksi ruveta hississä juttelemaan niitä näitä, mutta asiakaspalvelutilanteissa sosiaalisuutta tai iloisuutta ei juuri päässyt kokemaan. Vai johtuiko tämä siitä, että oltiin turisteja? En tiedä.

Kokolattiamatot
Tämä nyt ei tullut yllätyksenä, mutta niitä kokolattiamattoja oli kolmessa majoituspaikassa neljästä. Ainoastaan Miamin kämpässä oli lattiamateriaalina käytetty laattaa kun muissa oli kokolattiamattoa. Onhan se joo kiva herätä aamulla pehmeälle matolle eikä suihkun jälkeen tarvitse pelätä liukastumista, mutta silti. Ne on vaan ensinnäkin aivan karmean näköisiä ja toisekseen älyttömän epähygieenisiä. Hyi ja yäk 😀

Ruokakaupat ja hintataso
Yleisimmät ruokakaupat, joissa me käytiin oli Walmart ja Publix sekä pari kertaa pyörähdettiin luomuruokakauppa Whole Foods’ssa. Hintatasoltaan näitä voisi verrata ehkä niin, että Walmart on Prisma, Publix olisi Citymarket ja Whole Food’s Stockan herkku. Eli Walmart oli halvin, sitten Publix ja kallein niistä luomukauppa. Walmart ja Publixi eroaa toisistaan sillä, että Walmartissa on ruoan lisäksi paljon kaikkea muutakin, mutta publixissa oli vain ruokaa. Ruoka on melko lailla saman hintaista kuin Suomessa, mutta eineksiä sai halvalla, varsinkin niitä jättipaketteja. Pakasteita porukka näytti ostavan paljon ja kylmähyllyistä löytyikin ihan kaikkea mahdollista vihanneksista donitseihin. Leipäosastolta löytyi valmiita jättimäisiä kakkuja sekä kakkuja, jotka oli laitettu muovirasioihin. Vähän kuin sellainen take away -tyylinen, mutta en kyllä itse jaksaisi kerralla syödä. Söisitkö itse? 😀

Toinen huomiota herättävä seikka oli ruokatavaroiden pakkaus. Jenkeissä ei itse pakata ruokaostoksia lainkaan vaan sitä varten on kassojen päädyssä erikseen siihen hommaan palkattu työntekijä. Mutta tämä ei ole se, mikä herätti ihmetystä meissä vaan tavaroiden pakkaustyyli. Kaikissa kaupoissa oli nimittäin sellainen systeemi, että yhteen muovikassiin laitettiin kolme tai korkeintaan neljä tavaraa. Eli käytännössä jos ostit enemmän ruokaa kerralla, sait kantaa noin 20 muovipussia ulos mennessä. Että missä olikaan se ekologisuus? 😀

Lähtisinkö uudelleen?
Meillä oli ensin ajatuksena olla koko loma Miamissa, mutta saatiin tuttavien kautta kuulla, ettei siellä riitä 10 päiväksi tekemistä. Onneksi kuunneltiin, koska se piti paikkansa. Meillähän oli majoitus varattuna lauantaista keskiviikkoon eli neljäksi yöksi ja näin jälkikäteen ajateltuna olisimme voineet hyvinkin olla yhden päivän vähemmän Miamissa. Onneksi meillä oli auto käytössä, joten käytiin parina iltana ilta-ajelulla lähikaupungeissa. Voisin siis lähteä uudelleenkin, mutten ihan hirmu moneksi päiväksi en lähtisi enää pelkästään Miamiin. Siitä voisi lentää sisäisellä lennolla vaikka johonkin toiseen kaupunkiin, esim. New Yorkiin tai Los Angelesiin. Toki Miamiin voisi tehdä vaikka shoppailu- ja rantalöhöloman jolloin ajan saisi kulumaan suurissa ostoskeskuksissa ja aurinkoa ottaen 🙂

Miamin yllä

Floridassa, osa 2

Florida -sarja jatkuu! Tämän osion aiheina on majoitukset sekä turistikohteet, joissa vierailtiin. Kävimme matkamme aikana Miamissa, Key Westissä, Orlandossa, Clearwaterissa, Naplesissa ja Tampssa, joten nähtävää riitti. Ihan kaikissa kaupungeissa ei tosin käyty kuin pikavisiitillä sillä käytiin usein ilta-ajelulla ja päädyttiin johonkin random kaupunkiin. Näin ollen niistä on vaikea kertoa syvällisempää kokemusta eikä kuviakaan välttämättä ole räpsitty.

Perinteinen hoitellimajoitus on Floridassa melko kallista touhua eikä niihin kuulu aina välttämättä edes aamiaista, joten lähes kaikki reissumme majoitukset olivat huoneistohotellin tyyppisiä. Ainoastaan yhden yön vietimme hotellissa.

Miamissa
Miamissa meillä oli majoitus varattuna neljäksi päiväksi mikä oli tämän reissun pisin aika yhdessä paikassa. Majoituksena meillä toimi River Oaks Marina & Tower, joka sijaitsi hieman kauempana Miamin ydinkeskustasta. Tämä oli korkea, yli 20 kerroksinen rakennus, joka muistutti hotellia, mutta siellä asusteli kuitenkin pidempiaikaisiakin asukkaita. Hotellia tämä muistutti sen puolesta, että ala-aulassa oli infotiski sekä huoneistoissa oli liinavaatteet sängyssä ja kylppärissä oli pyyhkeet sekä pienet saippuat, shampoot, suihkugeelit ja hoitoaineet. Lisäksi auton pysäköinti hoidettiin asukkaiden puolesta ns. Valet parking -tyylillä eli rakennuksen edessä oli työntekijä, joka pysäköi auton puolestamme parkkihalliin ja haki sen meille kun jonnekin haluttiin lähteä. Asunnon varustelutaso oli sellainen, että siellä olisi hyvin elellyt pidemmänkin tovin. Sieltä löytyi kaikki tarvittavat keittiön kodinkoneet sekä pyykinpesukone.

Ensimmäinen lomapäivä meni pitkän lennon ja aikaeron aiheuttamassa pöhnässä, joten kävimme vain Walmartista hakemassa jääkaappiin ruokaa, ajelemassa hieman ympäriinsä ja tsekkaamassa itse Miami Beach. Toinen päivä oli pyhitetty shoppailulle Sawgrass Mills -ostoskeskuksessa, joka oli täynnä eri merkkiliikkeiden Outlet -myymälöitä. Ja se oli iso! Oltiin parkkipaikalla noin klo 11 aikaan aamupäivästä ja silloin löytyi vielä muutamia vapaita parkkiruutuja, mutta kun iltapäivällä 3-4 aikaan lähdettiin, porukka kyttäsi vapautuvia paikkoja.

Yhtenä päivänä käytiin pyörähtämässä Key Westissä, jonne oli muutaman tunnin ajomatka Miamista. Ja ihan kirjaimellisesti se oli pyörähdys. Siellä oli niin paljon turisteja, että hyvä kun autolla mahtui ajamaan. Meidän oli tarkoitus käydä katsomassa Key Westin maamerkkiä, mutta koska kaduilla oli niin paljon porukkaa niin ei sitten jaksettu mennä sinne asti vaan tehtiin autolla pieni kierros kylässä ja lähdettiin takaisin Miamiin. Paikka olisi ollut todella kuvauksellinenkin, mutta kuvia ei nyt tällä kerralla tullut otettua yhtään. Sen verran ahdisti paikan ihmispaljous. Tai no, käytiin me syömässä (ei tosin siinä ytimessä) sekä otettiin Starbuckisista kahvit mukaan paluumatkalle.

Kuva Googlesta

Takaisin Miamiin

Tosiaan, Joonas on ulkomaalaisille vaikea nimi, koska kaksi samaa vokaalia peräkkäin. Gambiassa Joonas sai nimekseen Johanna, joten tästä lähtien reissaan miehen kanssa, joka on nimeltään Johanna Jannis 😀 Laura on sen verran kansainvälinen nimi, joten se osataan joskus lausua jopa suomalaisittain.

Teimme Miamista käsin myös päiväreissun Everglades’n alligaattoripuistoon, jossa päästiin näkemään alligaattoripainia (puiston henkilökuntaan kuuluva henkilö paini alligaattorin kanssa) sekä alligaattoreiden ruokailuhetken, joka tosin on lähinnä pelkkää showta sillä alligaattorit eivät oikeasti syö säännöllisesti. Puistossa päästiin kokemaan myös jokiajelu isopropelisella veneellä (en tiedä mikä on suomeksi, mutta englanniksi airboat) sekä pitämään pientä alligaattorin vauvaa kädessä.

Paikkana ihan kiva, mutta ei hirveästi tunteita herättävä. Tietty oli kiva päästä pitelemään vauva-alligaattoria sylissä sekä veneajelu rämeikössä oli oma kokemuksensa alligaattoreiden uiskennellessa parhaillaan puolen metrin päässä. Bongattiin puussa myös joku tosi iso lisko löhöilemässä. Veneajelu oli mukava siinäkin mielessä, että kun ajettiin kovaa, ei ollut niin kuuma 😀

Kohti Orlandoa
Noin puolessa välissä lomaa oli aika vaihtaa maisemaa Miamista, joten suunnattiin auton keula kohti Orlandoa, jossa meillä oli seuraava majoitus varattuna. Ajomatkaa oli parin tunnin verran ja ennen kun saavuttiin seuraavaan majoitukseemme, tehtiin pieni mutka Kennedy Space Centerin kautta. Siellä vierähtikin useampi tunti eikä edes keretty kaikkea käymään läpi.

Lippujen oston jälkeen hyppäsimme bussiin, joka kierteli alueella, jossa valmistetaan avaruussukkuloita sekä laukaistaan niitä ilmaan. Kuskimme kertoi matkan aikana historiaa Nasan toiminnasta sekä pääsimme näkemään vierestä (bussissa istuen) erilaisia laukaisualustoja. Bussikierros kesti ehkä noin puoli tuntia, kenties 45 minuuttiakin ja kierroksen jälkeen meidät jätettiin isoon rakennukseen, jossa pääsi kokemaan mm. tunnelmia avaruusalusten laukaisutunnelmista, kuuhun laskeutumisessa sekä kokemaan simulaattorissa laukaisun ja lennon hetket avaruusaluksessa. Simulaattori oli tarkkaan ohjattua toimintaa ja ennen simulaattoriin nousemista kaikki kävivät läpi tarkat turvallisuusohjeistukset.

Paikkana tämä oli kyllä näkemisen arvoinen ja lapsille riittäisi varmasti paljon ihmeteltävää vaikkakin lontoota olisi hyvä osata, että ymmärtää. Aikuisten silmin katseltuna tämä turistikohde oli hieman tekemällä tehty. Tosin bussikiertely sekä paikoista siirtymiset olivat hyvin suunniteltu ja aikataulutettuja, joten ns. turhan päiväistä palloilua ei paljon kerennyt välissä tulemaan.

Universal Studios
Nyt päästään paikkaan, joka oli ehdottomasti reissumme kohokohta. Sen verran täytyy tähän alkuun tunnustaa, että luulin paikan olevan hieman erilainen kuin mitä se oikeasti oli. En ollut edes juuri Googlettanut tätä paikkaa etukäteen. Ajattelin, että täällä pääsee näkemään Universal Studiossa tehtyjen leffojen rekvisiittoja sekä muuta sälää, mutta paikka olikin enemmän teema- ja huvipuiston yhdistelmä.

Takana oleva maapallo lienee yksi maailman kuvatuimmista.

Alue on todella iso ja siihen kuuluu kolme eri osiota; Universal Studios of Florida, Universal’s Island of Adventure ja Volcano Bay. Kaksi ensimmäistä näistä on huvipuistomaisia kun Volcano Bay on taas vesiteemapuisto. Meillä oli ostettuna kahden päivän liput, joten tuo uutuuskohde tällä kertaa näkemättä, mutta vaikutti kyllä näkemisen arvoiselta paikalta sekin.

Mikäli Universal Studiolla haluaa vierailla, kannattaa ehdottomasti ostaa kahden päivän liput vaikka se todella kallista touhua onkin. Yhdessä päivässä ei kerkeä kaikkea kokemaan ja näkemään, varsinkaan jos sattuu olemaan ruuhka-aika. Alueelle kannattaa mennä ajoissa jo aamupäivän aikana, jotta välttyy suurimmilta jonotuksilta sekä saa auton parkkiin (parkkeeraus oli tosin ohjattu eikä autoa saanut ihan mihin tahansa ruutuun ajaa). Toki alueen lähistöltä löytyy hotelleja (ja käsittääkseni niihin myydään paketteja alueelle), joten jos ei ole autoa käytössä vaan tarkoituksena on käydä vain täällä, pääsee alueelle näppärästi kävellen. Kenties kuljetuksiakin hotelleilta järjestetään. Ennen lippujen ostamista jokainen käy läpi vielä turvatarkastuksen, johon kannattaa myös varata aikaa sillä jonottaminen ei ole suomalaisille tyypillistä jonossa seisomista vaan porukka hengailee epämääräisessä läjässä, joka tosin liikkuu kyllä silloin tällöin eteenpäin.

Teemapuistossa on nimensä mukaisesti eri teemoilla tehtyä rideja eli vuoristoratoja, joista suurin osa oli sisävuoristoratoja. Jonot laitteisiin olivat keskimäärin 45-60 minuuttisia, mutta pidempäänkin saattoi joutua jonottamaan. Meillä pisin jonotusaika oli 1,5 tuntia ja se oli King Kongin jono. Laitteisiin jonottaminen oli tehty ovelasti sillä jo sen aikana pääsi tutustumaan riden aiheeseen kuuntelemalla kaiuttimista ja/tai seuraamalla näytöistä tulevaa tarinaa. Toki nämä tulivat nauhalta ja jos jono oli pitkä, saattoi joutua kuuntelemaan saman tarinan useamman kerran. Mutta siinä vaiheessa koko alueen kattava wifi pelasti, joten pääsi uppoutumaan somen ihmeelliseen maailmaan hetkeksi. Muutenkin tuo alueen kattava wifi oli hyvä sillä puhelimeen sai ladattua Universal Studion sovelluksen, josta näki laitteiden jonotusajat reaaliajassa. Toki jonotusajat näkyivät myös laitteiden ulkopuolella.

Universal Studios of Floridan ja Universal’s Island of Adventuren väliä pääsi siirtymään kävellen tai sitten Harry Potterista tutulla Hogwarts Expressin kyydissä. Tämäkin oli oma laitteensa jonotuksineen ja teemoineen vaikka ei ihan niin hurja ollutkaan kuin muut alueen laitteet.

Hogwarts Expressin Juna-asemalta.
Minions -riden teema.

Itse ridet olivat jotain aivan käsittämätöntä. Lintsin sisävuoristorata ei ole mitään näihin 3D ja 4D rideihin verrattuna! Vaikka suurin osa laitteista meneekin suoraa rataa pitkin niin matkan aikana tuntui, että laite menee ylös, alas tai sivulle. Osa laitteista myös tärisi tai jopa pyöri ja se tietenkin lisäsi todellisuuden tuntua. Men in Blackissä pääsi itse ampumaan avaruusolioita ja kisaamaan kaverin kanssa pistemääristä. Kaikkien ratojen jälkeen laitteista poistuminen oli tehty suoraan laitteen teeman mukaiseen lahjatavarakauppaan, joten niitä alueella riitti. Oli Minionseja, Spidermania, Men in Blackia, Transformersia ja paljon, paljon muuta. Joten rahaakin siellä saa palamaan niin halutessaan.

Sisäratojen lisäksi alueilta löytyi myös ns. perinteisempiäkin vuoristoratoja, jotka sitten kiemurtelivat ulkona mennen ylös, alas ja pää alaspäin. Ja täytyy sanoa, että Hulk oli näistä ihan ykkönen! Hyvänä kakkosena tulevat Harry Potterin teemapuistossa olevat lohikäärmeet, joita oli kaksi. Niihin tosin jonotettiin samaa reittiä, joten ihan loppumetreillä sai valita, haluaako hypätä punaisen vai sinisen lohikäärmeen kyytiin. Riden jälkeen sai halutessaan mennä vielä uusintakierrokselle jos halusi testata vielä toisen heti perään. Näiden jälkeen pää oli niin sekaisin, että kävely oli hieman oudon tuntuista. Pään sekaisin saamiseen riitti siis vain toinen näistä, mutta silti niin huikeita rideja! Näihin hurjempiin laitteisiin joutui ennen jonoon menemistä jättämään laukut ja isommat sekä ns. irtotavarat (esim. aurinkolasit) niille kuuluviin säilytyslokeroihin, jotka olivat ilmaisia. Lokeroiden luona oli tosin aina hirveä ruuhka, joten siellä sai välillä odotella omaa vuoroaan.

Teemahuvipuistopäivät olivat todella rankkoja sillä siellä kuluu käytännössä koko päivä kävellen ja koska Floridassa on lämmin, siellä väsähtää helposti. Me ostettiin lippujen lisäksi muistoksi mukit, joita saimme täyttää molempien päivien aikana niin usein kuin haluttiin. Juomavalikoima oli todella laaja, lähes 100 erilaista. Oli limpparia, vettä, mehuja sekä jääteetä. Limppareitakin oli montaa eri makua ja niitä löytyy niin light -versioina kuin sokerin kanssa, kuten myös jääteevalikoimasta löytyi lightia ja perinteistä. Laitteisiin näitä ei luonnollisesti saanut mukaan ottaa, joten sisärideihin jonottaessa muki tuli juoda tyhjäksi jos ei halunnut täytettynä laittaa reppuun. Ja heti laitteen jälkeen saikin etsiä lähimmän vessan 😀

Majoitus Orlandossa
Orlandon majoituksen suhteen päätimme kokeilla ensimmäistä kertaa Airbnb:tä, jonka kautta varasimme asunnon. Näin ensikokemuksen perusteella voimme kyllä lämpimästi suositella tuota systeemiä. Asunto oli siisti ja kuvien mukainen. Avaimia tähän asuntoon ei tarvittu sillä sisään pääsi ovikoodilla. Sitä en tosin tiedä, että vaihtuuko koodi joka kerta kun vuokralaiset vaihtuvat, mutta toivottavasti näin käy. Muuten ei ole kovin turvallista. Asunnosta ei valitettavasti ole kuvia sisältä, mutta se oli suurehko yksiö, jossa oli erillinen keittiö, kylppäri sekä yhdistetty makkari ja olohuone. Omistajalla oli kauneushoitola viereisessä talossa, joten hänetkin pääsimme parkkipaikalla livenä tapaamaan sekä häneltä olisi voinut käydä kysymässä jos jotain olisi tullut mieleen. Oikein positiivinen kokemus.

Asuntomme sijaitsi talon yläkerrassa.

Sta’n pla Motel
Seuraava etappi Orlandon jälkeen oli Clearwater, jossa meillä oli yhdeksi yöksi huone motellissa. Olin rehellisesti sanottuna kauhusta kankeana kun Joonas tätä ehdotti sillä omat mielikuvani motelleista ovat ei niin mieluisia. Toki mielikuvat perustuvat vain jenkkileffoissa ja -sarjoissa näkyviin motelleihin, jotka usein ovat melko rosoisia. Olimme tuttavan kautta saaneet motellista suosituksen, joten suostuin lopulta Joonaksen ehdotukseen. Huoneemme oli siisti, lakanat puhtaat ja allaskin näytti olevan paljon käytössä sekä sitä putsattiin joka päivä, joten ehdottomasti yhdytään tuttavamme suositukseen. Toki huoneessa näkyi käytön jälkiä niin kokolattiamatossa kuin sohvan kankaassa, mutta näkyy niitä suomalaisten hotellienkin kalusteissa, jotka usein ovat niin ikään 80- ja 90- lukujen tyylisiä.

Täällä otimme reissumme ainoat rusketusrajat Clearwater Beachilla sekä jätimme talviturkkimme Meksikonlahteen. Vesi oli pirun lämmintä, joten kovin virkistävä uintihetki meressä ei ollut. Rantatuolit ja varjo maksoivat $30 iltapäivä viiteen saakka, jonka jälkeen maksu oli $15. Melko tyyristä touhua tuo rannalla löhöäminen. Miami Beachilla emme käyneet rannalla ollenkaan, joten siitä en osaa sanoa, maksaako sielläkin auringon ottaminen.

Clearwater Beach

Naples golf and beach Resort
Välttyäksemme paluulentopäivänä monen tunnin ajomatkalta Clearwaterista Miamin kentälle, yövyimme viimeisen yömme hotellissa. Toiveena, että olisimme päässeet rannalle ja altaalle löhöämään, mutta epäonneksemme sinä päivänä satoi tai oli muuten pilvistä, joten auringon ottamisesta ei tullut mitään. Naplesissa sijaitseva hotelli oli Floridan matkamme kallein, mutta jokin siinä silti tökki. Kenties mielipiteeseen vaikutti se, että huoneessa olleet vesipullot maksoivat $6 kappale ja netistäkin joutui pulittamaan $10 vuorokaudelta kun kaikissa muissa majoituksissamme netti kuului majoituksen hintaan. Aamupalakaan ei tähän kuulunut, joten haimme jotain kaupasta automatkalle. Ihan kiva, mutta kallis.

Huh! Siinä oli kakkososa. Tulihan pitkä 😀 Joten mun on tehtävä kolmaskin osa, koska haluan vielä yleisellä tasolla kertoa omia kokemuksiani ja huomioita Jenkeistä.

Ensi kertaan siis 😉

-Laura

Floridassa, osa 1

Taas on vierähtänyt aikaa siitä kun viimeksi kirjoitin tänne, joten ajattelin murtaa hiljaisuuden muurin ja tulla kertomaan hieman meidän Floridan matkastamme. Paljon olen reissun aikana jakanut kuvia ja videoita Instagramissa sekä jonkin verran Snapchatissa, mutta nyt voisin kertoa hieman omia mielipiteitäni ja vinkkejä paikoista, joissa pyörähdettiin. Asiaa on tosin 10 päivän reissusta sen verran paljon, että kirjoittelen tämän pienissä osissa. Tässä ensimmäisessä on juttua reissun alkutaipleesta, kuten lennoista, saapumisesta Miamiin sekä auton vuokraamisesta ja ajamisesta Floridan liikenteessä. Seuraavaan osioon kirjoittelen sitten enemmän majoituksista, kaupungeista ja paikoista, joissa ehdittiin käymään.

Lennot
Lentoliput oli varattu Helsingistä Köpiksen kautta Miamiin ja paluumatkana toimi samanmoinen yhdistelmä. Lentoaika oli 10 tunnin kieppeillä, mutta koska Floridan aikaero Suomeen on 7 tuntia vähemmän kuin Suomessa, lensimme menomatkalla käytännössä aikaa vastaan. Lento lähti Helsingistä Kööpenhaminaan lauantaiaamuna klo 6.45 ja Köpiksessä meillä oli parin tunnin odottelu. Perillä Miamissa olimme paikallista aikaa noin klo 11 aikaan (en muista ihan tarkkaan, mutta puolen päivän tienoilla). Kotiin päin tultaessa lentomme lähti Köpikseen kahden aikaan iltapäivällä tiistaina ja kotona Suomessa olimme muistaakseni aamupäivällä keskiviikkona. Paluulento tuntui paljon pidemmältä ja puuduttavammalta kuin menomatka. Toisaalta Köpiksen reilu tunnin lento Helsinkiin ei tuntunut enää missään Miamin lennon jälkeen. Hieman kyllä kateellisina katseltiin business -luokkalaisia, joilla oli mahdollisuus makuuasentoon lennon aikana. Turistiluokassa oli jokaiselle paikalle varattu tyyny, viltti, vesipullo ja kuulokkeet. Lisäksi jokaisella paikalla oli tabletti, johon oli ladattu musiikkia, leffoja, sarjoja ja pelejä. Niistä pystyi myös halutessaan katsomaan kamerakuvaa keulasta.

Lennon aikana saimme kaksi ateriaa, yhden lämpimän ja yhden välipalan (paluumatkalla aamiainen). Ruoat oli mielestäni yllättävän hyvät lentokoneruoiksi ja kyllä niillä vatsansa täyteen sai. Pisteet erillisestä salaatista! Lämpimän ruoan kanssa sai lisäksi veloituksetta alkoholittomia juomia sekä tietenkin kahvin tai teen. Lentoyhtiönä toimi SAS.

Saapuminen Miamin lentokentälle
Lentokoneesta poistuminen tuntui vapauttavalta ja oli ihanaa päästä kävelemään lentokentälle pitkiä käytäviä pitkin kohti passin tarkastusta. Ensin perinteistä passin tarkastusta jouduimme tosin vastaamaan tietokoneella kyselyyn, jonka perusteella tulostui joko hylätty tai hyväksytty lappu. Lapussa olevan tuomion perusteella (meille tuli hylätty) valitismme sitten jatkojonon, jossa odoteltiin virallisempaa passin tarkastusosiota, joka käytännössä tarkoitti sitä, että virkailija esitti samat kysymykset kuin kone aiemmin sekä jouduimme molemmat antamaan sormen jäljet kaikista sormista. Jonottelu tuntui tuskallisen pitkältä pitkän ja väsyttävän lennon jälkeen eikä tilannetta helpottanut yhtään se, että suurin osa lentokoneestamme tulleista matkustajista joutuivat samaan jonoon kanssamme. Puhumattakaan siitä, että virkailijoita ei ollut kuin kaksi. Valokuvaaminen tai puhelimen käyttö oli tässä vaiheessa kiellettyä ja kun Joonas olisi puhelimella katsonut netistä vuokra-autoomme liittyviä juttuja, oli vartija kuin kärppänä paikalla kertomassa, että puhelin pois. Tähän vaiheeseen meni mun arvioni mukaan aikaa noin 45 minuuttia.

Auton vuokraaminen
Olemme huomanneet, että omalla autolla liikkuminen lomakohteissa on enemän meidän juttu kuin vaikka julkisilla tai matkatoimistojen bussien avulla liikkuminen. Meillä onkin lähes kaikissa lomakohteissa ollut vuokra-auto käytössä (lukuunottamatta Gambiaa). Joissain kohteissa vain muutaman päivän, mutta useimmiten ollaan otettu se jo suoraan kentältä koko loman ajaksi. Näin tehtiin tälläkin kertaa ja olin antanut Joonakselle täydet valtuudet hoitaa tämän osion. Tiesin kentälle saapuessamme vain, että vuokraamo on Sixt ja että toiveena (Jontun) oli saada jenkkiauto.

Passin tarkastuksesta päästyämme laukut odottivat siistissä läjässä lattialla laukkuhihnan luona, joten laukkuja ei enää onneksi tarvinnut sen kummemmin odotella. Kiiruhdimme siis jonottamaan Sixtin jonoon. Se taisikin olla pisin vuokra-autojono ja siinä saimmekin taas tovin odotella. Sixtillä on jonkinlainen sovellus, jossa pääsee jo etukäteen varamaamaan vapaana olevia autoja siitä autoluokasta, josta on auton varannut. Siellä olikin sitten sopivasti vapaana Chevrolet Camaron ja voitte varmasti kuvitella, kuinka innoissaan auton vuokraaja oli saadessaan timmin urheilu- ja avoauton 10 päiväksi ajoon 😀 Värikin oli vielä punainen. Se taisi olla rakkautta ensi silmäyksellä. Auton vuokraaminen oli mutkatonta, mitä nyt autovuokraamojen tapaan yrittivät myydä erillisiä vakuutuksia vuokrahinnan päälle.

Alkuun meni aikaa totutella uuteen autoon, joka oli muuten just eikä melkein kuin meille tehty. Tai siis yhtään enempää laukkuja tai ihmisiä ei olisi Camaroniin mahtunut. Meidän matkalaukut meni juuri ja juuri peräkonttiin, jonne laukut piti laittaa tietyllä tapaa, jotta molemmat mahtuivat kyytiin. Tosin katto auki ei voinut ajaa jos laukut olivat mukana. Takapenkillä oli tilaa sitten kyllä repuille, mutta ei siellä kyllä kukaan olisi voinut enää istua sillä jo mun penkin taakse jäi vain 10 senttimetriä jalkatilaa, Jontulla vielä vähemmän. Eli 2 + 2 paikkainen avoauto on kahdelle oikein passeli menopeli. Ainoastaan penkit ilman ristiselän tukea ja huono näkyvyys pimeisiin kulmiin toivat miinuspisteitä autolle. Ilman kattoa ajaessa näkyvyys oli tosin (yllättäen) täydellinen 😀

Liikenteessä suhaaminen
Onneksemme Jonttu oli ollut kaukaa viisas ja ladannut mun vanhaan puhelimeeni TomTomin navigaattorin. Ilman sitä olisi voinut sormi mennä kyllä suuhun aika vikkelästi. Jopa Jontulla, jolla yleensä on todella hyvä suuntavaisto (toisin kuin allekirjoittaneella). Kaistoja saattaa olla parhaillaan jopa kuusi ja liittymiä on sitten senkin edestä. Osa liittymistä oli nimetty esim. 81A ja 81B, joten piti oikeasti tarkkaan kuunnella ja katsoa TomTomin neuvoja, että milloin poistutaan pääväylältä toivottuun suuntaan. Tovi meni kun totuttiin Jenkkilän tyyliin ajaa ja melko nopeasti kävi selväksi, että siellä ei porukka kovin helpolla väistä, koska kaistoja on niin paljon käytössä. Jengi ajelee siellä tyylillä ”tämä on mun kaista, joten muut väistäkööt”. Ja niin tehtiin sillä melko hurjiakin ohituksia nähtiin kun porukka veteli vasurista ohi ja seuraavan auton ohi oikealta palaten ”omalle” kaistalleen.

Nopeusrajoitukset olivat aika pitkälti Suomen kaltaisia, mutta mm. taajama-alueilla sai hurjastella hieman kovempaa kun taas moottoriteilä saattoi olla 10-20km/h pienemmät rajoitukset Suomeen verrattuna. Paljon näkyi tien varsilla poliiseja, sheriffejä ja ns. state troopereita vainuamassa mm. moottoriteiden keskellä. Niitä oli useimmiten kaksi autoa vastakkain eli tiedä sitten kuinka ahkerasti nopeuksia valvoivat vai puhuivatko vain skeidaa keskenään donitseja syöden 😉 Muutaman kerran nähtiin kyllä, että sinipunavalot välkkyivät tien vieressä kun olivat pysäyttäneet auton.

Yksi selkeä ero Suomen liikennesääntöihin on se, että joissakin valo-ohjatuissa risteyksissä sai kääntyä oikealla vaikka valot olivat punaiset. Ne risteykset, joissa kääntyminen oli kielletty, olivat erikseen ilmoitettu liikennemerkillä. Tosin, tätä sääntöä eivät kaikki noudattaneet vaan aika moni paineli surutta oikealle vaikka se olisi ollut kiellettyä.

Koska Floridassa oli paljon urheiluautoja, joista tehojakin löytyy niin täytyyhän niillä leluilla päästä leikkimään. Monet urheiluautojen omistajat huudattivat moottoreitaan liikenteen seassa ja sattuipa kerran myös sellainenkin tapahtuma, että kaksi urheiluauto kilpailivat keskenään kaksikaistaisella osuudella. Eikä siinä mitään, täytyyhän poikien saada leikkiä, mutta kun se oli pikkasen raivostuttavaa. Pojat matelivat vierekkäisillä kaistoilla normaalin liikenteen edessä ajaen ensin muutaman mailin alinopeutta, jonka jälkeen ottivat kiihdytyskisan keskenään, ajoivat pienen matkan kaasupoljin pohjassa ja jarruttivat. Sitten taas madeltiin normaalin liikenteen seassa tukkien molemmat kaistat ajaen vielä alinopeutta. Ärsyttikö? Kyllä! Yleisesti ottaen autoista täytyy vielä mainita se, että autot ovat siellä kyllä aika pitkälti vain käyttötavaraa sillä melko hurjassa kunnossa suurin osa autoista. Liekö sitten halvempia kuin Suomessa, jossa autoja pidetään kuin kukkaa kämmenellä.

Huh, kylläpä tähän tulikin tekstiä! Ensi kerralla sitten hieman majoituksista ja paikoista, joissa me käytiin ja jos saan pidettyä tekstin lyhyenä niin kerron vielä yleieseti omia kokemuksia ja tuntemuksia, mutta muuten kirjoitan niistäkin vielä oman tekstin. Ja jos joku suunnittelee reissua Floridaan tai Miamiin niin heittäkää kysymyksiä tai ehdotuksia aiheista, joista haluaisitte mun kirjoittavan (toivotaan, että osaan myös tämän 10 päivän kokemuksen perusteella vastata) 🙂

Ensi kertaan! 😉

Kriittinen silmä

Tämä aihe sivuaa aika läheltä aiempaa tekstiäni, mutta ei anneta sen häiritä. Alku on nimittäin sama: kokeilin tänään mun farkkushorteja, jotka menivät kyllä päälle ja nappikin kiinni, mutta olivathan en nyt viime kesään verrattuna napakammat. Laitoin asiasta heti paikalla viestiä ystävälleni, jolle usein avaudun tällaisista jutuista. Kysyin vielä, että muistaako hän, kuinka mä vuosi sitten ihmettelin samojen shortsien olevan niin löysät, että sain kiskottua ne alas ilman, että avasin nappeja ja vetoketjua. Rupesin samantien selaamaa meidän keskustelussa olleita kuvia etsiäkseni vuoden takaisen kuvan, jota tarkoitin.

Kuva löytyi ja siinä matkan varrelta löytyi paljon muitakin kuvia. Jokaikisen kuvan kohdalla ajattelin, että mä oon ollut ihan pirun hyvässä kunnossa! Semmoinen melko mukiin menevän näköinen daami. Mutta mahdoinko ajatella noin kun kuva oli juuri otettu? En. En todellakaan ajatellut. Vaan mietin, että miksi en voisi olla hoikempi, kauniimpi, näyttävämpi ja mitä vielä.

Tässä parit kuvakollaasit, joiden kuvaushetkellä en ollut yhtään tyytyväinen itseeni, mutta tänään kun kuvat näin ajattelin, että himputti miksi sen oman silmän pitää olla niin pirun kriittinen?

Ylemmässä kuvassa mallailen vaatetusta pikkujouluihin ja alemmassa kollaasissa testasin mekkoa, jonka laitoin yksiin häihin. Molemmat kuvat on otettu marras-joulukuun vaihteessa. Ilmeet eivät ole järin iloisia, mutta ei takerruta nyt siihen.

Pikkujouluasun mallailukuvassa inhosin vatsaani, joka tursusi inhottavasti joka paikasta. Molemmat paidat/topit olivat uusia ja näyttäneet sovituskopissa hyvältä, mutta sitten kotisovituksessa ei ollutkaan niin kivoja. Pikkujoulut olivat kuitenkin seuraavana iltana jo, joten en kerennyt enää viemään vaatekappaleita pois tai vaihtamaan toisiin vaatekappaleisiin. Molemmat paidat löytyvät edelleen mun vaatekaapista enkä edes halua kuvitella miltä ne nyt näyttäisivät mun päälläni kun painoa on tullut noihin kuviin verrattuna huomattavasti lisää.

Sitten tuo lila mekko, jota metsästettiin kissojen ja koirien kanssa, koska omaan silmään mikään aiemmin sovittamani mekko ei vain ollut hyvä. Testasin ennen tuota mekkoa varmaan valehtelematta 20 eri mekkoa ennen kuin tuo löytyi. Kun sitten juuri ennen häitä taas mallailin mekkoa päälleni sovittaessani myös kenkiä ja mahdollisia koruja mietin, että mun mahani on aivan kauhea. Kyllä, taas se maha. Se on vain mun huonoin kohta ollut aina jo teini-iästä lähtien. Ja nyt se vatsa aivan kauhea onkin. Mutta kuvan ottohetkellä en tykännyt yhtään vatsani lisäksi jalkojani. Inhosin sääriäni tässä kuvassa ja mietin kuvaa ottaessani, että kehtaanko ihan oikeasti mennä näiden paksujen pölkkyjeni kanssa yhtään mihinkään? Myös käsivarret olivat kriittisen silmän kohteena (koska selluliittimuhkurat).

Voi jestas. Siis oikeasti? Miksi omaa vartaloa pitää aina katsoa niin pirun kriittisesti? Miksi ei voi vain olla tyytyväinen siihen sen hetkiseen tilanteeseen? Olin tuolloin kuitenkin saanut pidettyä painoni jo pitkään samoissa lukemmissa, söin fiksusti ja treenasinkin. Mutta mikään ei vaan näyttänyt riittävän. Rupeaa oikein suututtamaan tämmöinen vallitseva itsekriittisyys.

Toivon todella, että kun pääsen alkuvuoden aikana kerryttämistäni kiloistani eroon niin osaisin jatkossa katsoa itseäni hieman suopeammin silmin. Nyt se ei kovin helpolla onnistu kun näin nuo vuoden vaihteessa otetut kuvat ja tiedostan tämän hetkisen tilanteeni, mutta teen asian kanssa töitä päivittäin. Nyt on päästy takaisin jo treenienkin pariin sillä ostin EasyFitille jäsenyyden ja olen muutaman kerran käynyt polkemassa spinningiä (jota muuten rakastan yli kaiken, koska se hikivirta tunnin jälkeen) ja kävinpä salillakin jo kerran (jalat tosin tulivat sen verran kipeäksi, että menee pari päivää siitä palautumiseen). Ruokahalukin on herännyt talviunestaan, joten uskon, että hyvä tästä vielä tulee.

En usko, että itsekriittisyydestä pääsee koskaan täysin pois (vai pääseekö?), mutta luulen, että sitä on mahdollista laimentaa. Auttaisiko kiitollisuuspäiväkirjan pitäminen? Sen voisi tehdä kerran viikossa tai jos oikein kunnianhimoinen tavoite asetetaan niin päivittäin. Sen voisin tehdä ihan julkiseksi joko tänne blogiin tai vaikka Instagramiin, jossa olen muutenkin aktiivisempi ja päivittäin tehtynä ei veisi paljon aikaa eikä energiaa.

Onko sulla kokemusta kiitollisuuspäiväkirjan pitämisestä? Otan ilolla vastaan kaikki kokemukset ja vinkit <3

-Laura

Itseinho

Eilen paistoi aurinko siihen malliin, että ajattelin korkkaavani tarakkaharakkakauden tälle vuodelle. Siispä kaivoin moottoripyöräilyä varten muutama vuosi sitten ostamani housut ja takin ja rupesin kiskomaan housuja jalkaan. Ne meni ylös (nihkeämmin kyllä reisien ja pepun kohdalta kuin vuosi sitten), mutta nappi ja vetoketju eivät menneet kiinni. Voi vittu, ajattelin.

Päästettyäni kaikki mahdolliset kirosanat mieleni sopukoissa vapaaksi, tuli seuraavaksi itku. Hieman ehkä vaimea itku, mutta itkun alku ainakin jos ei kunnolliseksi itkuksi sitä voisi luokitella. Istuin vessassa pissalla kun purskahdin vasta kunnolla itkemään. Ajattelin, että jo nyt on saatana vaikea pitää yksi painolukema kurissa. Muistan kun viisi kiloa kevyempänä ajattelin, etten ikinä tule päästämään painoani yli kahdeksankymmenen. No, nyt ollaan iloisesti kahdeksassakymmenessäyhdessä kilossa. Ja se on aivan liikaa kannateltavaa tällaiselle 158 senttiselle ruholle.

Itkiessäni pois pahaa oloani mietin, että olen täydellisen epäonnistunut ihmisenä. Olen ruma, läski ja säälittävä. Oikein kunnon sotanorsu. Mistähän tuokin sana oikein on peräisin? Sitä en osaa sanoa, mutta tähän tilanteeseen tuo negatiivissävytteinen sana sopi kuin räkäpisara nenänpäähän. Itseinho oli sen verran korkealla sillä en osaa pudottaa talven aikana saamiani kiloja tai edes ylläpitää vuosien saatossa jo poissaamiani kiloja. Siinä mielentilassa mua ei kiinnostanut yhtikäs mikään. Ei syödä (koska syöminen lihottaa), ei katsoa telkkari sohvalla (koska istuminen on haitallista ja voi jopa tappaa) eikä lähteä liikkumaan tai ulkoilemaan vaikka ilma oli lämmin ja aurinkoinen (koska muut kuitenkin kauhistelisi mun ulkomuotoani).

Hetken aikaa ryvin itsesäälissä ja -inhossa, mutta rauhoituin kuitenkin melko pian pyyhkien kyyneleet poskilta, pukien treenipöksyt- ja topin päälleni ja lähdin kauppaan. Kävellen, vaikka autokin olisi ollut käytettävissäni. Ja ei, en lähtenyt ostamaan herkkuja vitutukseen vaan ruokaa ja välipaloja töihin, koska työmatkani varrella ei ole kauppaa, josta voisin ruokaa ostaa. Haluan kuitenkin, että tulevan viikon ruoat on aamulla jääkaapissa valmiina mukaan otettavana.

Se, mikä mut sai lopulta rauhoittumaan oli, kun ajattelin, että just nyt tällä hetkellä en voi kuitenkaan tehdä nousseelle painolleni yhtikäs mitään. Kivahan se olisi jos olisi olemassa jokin ihmepilleri, jolla saisi ylimääräiset pois hetkessä. Mutta kun ei ole. Mun pitää päivä ja viikko toisensa perään tehdä fiksuja valintoja, jotta saavutan haluamani. Niinpä päätin lähteä kauppaan kävellen. Koska se on fiksumpi vaihtoehto kuin autolla kilometrin pituisen matkan meneminen.

Me lähdettiin myöhemmin illasta vielä mussun kanssa uimaan. Ja mä uin kokonaisen kilometrin. Se on mun mielestäni hyvä saavutus. Ottaen huomioon, että uiminen on mun mielestä ollut aina vähän tylsää. Eessuntaas yhtä pientä rataa vedellen. Teknillisesti mun uiminen tuskin oli oikein ja täydellistä, mutta ei sillä ole mitään merkitystä sillä pääasia on, että liikkuu. Ja tiedätkö mitä? Mä oikeastaan jopa vähän tykkäsin siitä. Ja sen jälkeen tuli tosi hyvä olo! Puhumattakaan siitä, että en hävennyt itseäni tippaakaan pukuhuoneessa tai suihkutiloissa.

Hitto soikoon. Ei nyt yks painolukema voi määrittää mua ihmisenä. Mussa on paljon kaunista niin ulkoisesti kuin sisäisesti. Mun hymyä kehuttiin pari viikkoa sitten ja eilen mun kollegani pyysi mua koiravahdiksi koiralleen. Kauniin hymyni lisäksi muhun voi siis myös luottaa, joten mä nyt ihan susipaska voi olla.

Näillä eväin lähdetään vastaanottamaan uutta viikkoa ja sen tuomia mahdollisia haasteita, jotka ovat vain hidasteita ja jotka on tarkoitettu voitettaviksi.

Ihana viikkoa just sulle! <3

-Laura

Neljä tapaa, jotka näkyvät elämässäni päivittäin

Olen astunut kuntosalille elämäni ensimmäistä kertaa aikalailla tasan 16 vuotta sitten eli 14-vuotiaana. Kävimme silloin koulun liikuntatunnilla kokeilemassa spinningiä ja jonkun aikaa myöhemmin mulla oli samalla kuntosalille takataskussa kortti, jolla olin oikeutettu käymään ohjatuilla tunneilla. Kun ikää tuli pari vuotta lisää (koska ikäraja 16v), uskaltauduin kuntosalin puolelle ja sain elämäni ensimmäisen kuntosaliohjelman. Se oli maaginen hetki. Muistan ikuisesti sen hetken kun kävimme PT:n kanssa ohjelmaani läpi ja sille oli oma säilytyspaikkansa aakkosellisessa laatikossa.

Aluksi jännitti aivan hirveästi käydä itsekseen salilla ja mietin, että osaanko nyt säätää näitä laitteita oikein ja mitä jos joku nauraa kun teenkin väärin? Alkujännityksen kaikottua kuntosali alkoikin tuntua jo lähes toiselta kodilta vaikka joka kerta pieni jännityksen poikanen olikin läsnä. Ylioppilaskirjoitusten aikaan olin kuin taivaissa sillä sain käydä treenaamassa sellaiseen aikaan kun salilla ei ollut vielä ruuhkaa. Yllättäen innostuin silloin myös tekemään salilla paljon kaikkea kuntosaliohjelmaani kuulumatonta, kuten vaikka crosstrainerilla polkemista. Illalla saatoin vielä palata spinning- tai pumppitunnille. Ei liene epäselvää, miksi mun ylioppilaskirjoitusten tulokset eivät päätä huimanneet? 😀

Usein pohdin salilla ollessani myös sitä, että miten mun kannattaisi syödä, jotta saisin treeneistä kaiken tehon irti. Välillä kun meinasi ruveta pyörryttämään juuri kun olisi pitänyt hypätä spinningpyörän päälle. Tai sitten ihan viimeistään tunnin jälkeen tuli heikotus. Niinpä pyysin salin henkilökunnalta apua ja pidin muutaman päivän ajan ruokapäiväkirjaa, jonka pohjalta sain vinkkejä miten ja mitä syödä ennen ja jälkeen treenien. Silloin tutustuin ensimmäistä kertaa palautusjuomajauheisiin ja jäin heti koukkuun 😉

Nyt kun ikää on 30 vuotta, rupesin ihan pohtimaan mun ruokavaliohistoriaani. Ihkaensimmäisen ”raamattuni” sain reilu 20-vuotiaana, jolloin palkkasin personal trainerin avukseni karistaakseni muutamat vyötärölle kertyneet lisäkilot. Tämä on se aikakausi, jolloin tutustuin ensimmäistä kertaa syömään ruokavaa’an kautta ja kuljettamaan eväskipposia mukanani. Ruokavalio oli tiukka ja todella tarkka, mutta se toimi. Tosin eipä mulla silloin muuta elämää ollutkaan kuin syöminen ja treenaaminen 😀

Sittemmin on tullut kokeiltua monenlaisia valmennuksia lähinnä netin välityksellä, mutta onpahan matkaan tarttunut välillä myös pari PT:täkin. Mutta olenko mä oikeasti oppinut näiden valmennusten ja minulle tehtyjen ruokavalioiden avulla jotain ja jos olen niin mitä? Alla olevat neljä asiaa mulle putkahti mieleeni eilen illalla Silja Symphonyn illallisbuffetissa.

1. Vesi
Ensinnäkin: päivä alkaa hampaiden pesun ja vessassa käymisen jälkeen kahdella isolla lasillisella vettä. Sitten tulee vasta kaikki muu. Vettä menee mulla päivittäin helposti kolmekin litraa ja huomaan heti jos sitä on tullut juotua liian vähän sillä mun päätä alkaa särkeä tietyllä tavalla. Ja se päänsärky lähtee parilla vesilasillisella. Töissä mulla on vesipullo, jota täytän ja tyhjennän ahkerasti ja ulkomailla on AINA oltava täysinäinen pullo matkassa ja puolen litran minipullo ei riitä mihinkään vaan se tyhjenee alta aikayksikön. Jos satun olemaan biletuulella, on sitä vettä saatava illan mittaan drinksujen välissä.

2. Vihannekset, marjat ja hedelmät
Toinen asia, jota kaipaan päivittäin ruokavaliooni. Huomaan heti omassa olossani jos jonain päivänä en ole syönyt mitään tästä kategoriasta. Olo on todella nuutunut ja väsynyt. Mä tarviin heviä ollakseni virkeä! Jos olen buffetissa syömässä niin mä kasaan lautaseni ensin täyteen kasviksia ja vihanneksia ja vasta sen jälkeen tulee kaikki muu (jos mahtuu) 🙂 Ravintolassa yritän valita sellaisen aterian, johon kuuluu edes vähän jotain kasvista annokseen. Ja jos niitä ei ole niin kyllä harmittaa! 🙁 Hedelmistä en ihan hirveästi perusta (niitä menee yksi tai max. kaksi päivässä, joskus ei välttämättä ollenkaan), joten jos jotain nopeaa tältä osastolta pitäisi saada vaikka kaupasta mukaan niin ehdottomasti miniluumutomaatit.

3. Proteiinit
Kun lautanen on buffetissa täytetty kasviksilla, tulevat seuraavaksi proteiinit. Esim. eilisessä buffetissa lautaselleni löytyi mm. fetaa, lohta ja kanaa (koska en osannut valita niin otin kaikkea vähän). Proteiinin lähteiksi kelpuutan äsken mainitut eli kanaa, juustoa (feta tai Polar), kalaa, kananmunia tai vaikka nyhtökauraa. Punaista lihaa tai pihvejä en kaipaa.

4. Rasvat
Viimeinen, mutta ei suinkaan vähäisin! Kun rupean koostamaan ateriaa kuin ateriaa, tulee proteiinien jälkeen seuraavana aina rasvat. Ja nimen omaan ne hyvät, pehmeät rasvat. Niitähän saadaan mm. oliiviöljystä, lohesta, pähkinöistä tai kananmunankeltuaisista. Hyvin tavanomainen näky vaikkapa kahvitauolla välipalani osalta on se, että siinä on proteiinia (esim. proeiinivanukas tai rahkaa), pähkinäpussi, josta napostelen noin kourallisen ja sitten vielä jotain heviä eli hedelmä, marjoja tai niitä miniluumutomaatteja (rasiallinen tyhjenee helposti kerralla). Aa että, kyllä tän jälkeen jaksaa taas muutaman tunnin veivata Exceleitä! 🙂

Syy siihen miksi mä näitä rupesin oikeastaan pohtimaan on se, että kun mua harmittaa ihan hitokseen (lue: vituttaa) mun alkuvuoden painonnousu sekä se, että en millään meinaa saada niitä pirun kiloja pois. Mietin sitten, että teenkö mä oikeesti jotain niin väärin, että pitäisikö mun viimeisillä pennosillani palkata taas PT, joka pistäisi ruokavalion kuntoon? Mutta nyt kun katson tuota listaa, on mulla oikeasti todella moni asia jo hyvin. Todennäköisesti jokin maksettu, ulkopuolisen henkilön tekemä ruokavalio ei kovin paljoa poikkeaisi sisällöllisesti noista neljästä jo käytössä olevista kohdista. Korkeintaan ehkä niin, että siinä saisi syödä vain vihreitä vihanneksia tai että jokin tietty vihannes olisi kielletty. Sillähän se motivaatio saadaankin ainakin mun kohdallani pysymään ylhäällä. Not 😀

Okei, en mä nyt ihan kirkkain silmin voi syyttää pelkästään stressihormoni kortisolia painoni noususta sillä olen mä herkkujakin syönyt. Vaikka olisi kuinka kiva syyttää väsymystä, uupumusta ja stressiä siitä, että niitä herkkuja on tehnyt mieli niin en mä voi ketään muuta syyttää kuin itseäni siitä, että ne herkut on sinne suuhun menneet näkyen nyt puntarin lukemassa.

Ruokavalio on painonpudotuksessa 80-90% luokkaa, joten kun pidän kiinni yllä luetelluista tavoista sekä kiinnitän enemmän huomiota herkkujen syömiseen (mieluiten samalla myös vähentäen sitä), pitäisi painonkin alkaa pudota. Eikö? Vai onko olemassa vielä jotain kikkakolmosia, joita ei ole mulle kerrottu?

-Laura

Kun ehdottomuus ärsyttää

Kun mä aikoinaan laitoin elämäntavat remonttiin, otin alkuun melko ehdottoman linjan. Noudatin saamiani ohjeita ruokavalion ja treenien suhteen suunnitellen mun viikot etukäteen niin, että ensimmäisenä kalenteri täyttyi treeni- ja lepopäivistä sekä mahdollisista kehonhuolloista, jonka jälkeen tuli vasta kaikki muu. Jos en ollu kotona kun oli tarkoitus syödä, pakkasin eväät mukaan ja söin niitä milloin missäkin. Jos tiesin, että kyläpaikassa saattaisi olla jotain sellaista tarjolla, mikä ei sopinut valiooni, otin varmuudelta omat ruokani mukaan. Näin vappuna saatoin tekaista itselleni perunasaalaatin rahkasta ja nautin sen kalkkunaleikkeleiden tai -nakkien sekä Pepsi Maxin kera.

Käytökseni ja ehdottomuuteni tuntui aiheuttavan muille ihmisille enemmän ongelmia kuin mulle itselleni. Sain kommentteja milloin mistäkin ja se perinteisin taisi olla: ”Kai sä nyt yhden pullan voit syödä”. Syömisestä taisin saada eniten kommentteja ja ehkä kummallisin kommentti, jonka muistan oli kun multa kysyttiin, että eikö tuo ruoka maistuisi paremmalta lautaselta kuin eväsrasiasta. Varmasti, mutta kun lautasta ei just nyt ole saatavilla 🙂

Ruokailujeni lisäksi myös treenaamiseni oli joillekin turhan kova pala purtavaksi. Tein tuolloin keskimäärin 3-4 salitreeniä, joiden lisäksi aerobisia treenejä joko treenin päätteeksi tai sitten aamulenkkien muodossa (usein aamulenkit vei voiton sillä en viihdy salilla tuntia pidempään ja treeneissäkin meni jo helposti 45-50 minuuttia). Ja uskon, että jokainen treenaaja tietää, että lepopäivät on lähes yhtä tärkeitä ellei jopa tärkeämpiä kehittymisen kannalta. Niinpä ajan myötä huomasin, että jaksan vetää korkeintaan kaksi treeniä peräkkäin, jolloin pitää saada jo lepoa väliin. Näin ollen suunnittelin viikkoni niin, että treenejä tulisi maksimissaan se kaksi päivää peräkkäin. Näillä eväin jaksoin hyvin pidemmän aikaa, mutta välillä väsymys vei voiton ja silloin mukaan tulivat kokonaiset lepoviikkot, joiden aikana salille meno oli kielletty. Niiden jälkeen energiaa olikin taas kuin pienessä kylässä.

Kun tarpeeksi kauan pysyy ehdottomalla linjalla, alkaa väkisinkin tulla tulosta mikäli kehossa ei ole mitään sen kummempia ongelmia/sairauksia, jotka estää tai hidastaa tulosten saavuttamista. Mä kun en koskaan ole oikeastaan ollut mikään liikunnan rakastaja, mutta olen vuosien varrella oppinut siitä kyllä tykkäämään niin saatoin välillä hehkuttaa hyviä treenejä, saavutettuja tuloksia tai kipeytyneitä lihaksiani omassa Facebookissani. Mikä on mun mielestäni ihan normaalia toimintaa kun huomaa oman työn tuottaneen tulosta ja haluaa iloiten sen myös muille jakaa? Kovin moni ei tosin ollut mun kanssani samaa mieltä ja sainkin kommentteja, että eikö tuo mene jo överiksi, älä enää laihduta ja että kipu ei ole hyvästä. Jep 😀

Vaikka monet kauhistelivat lihassärkyjäni ja vaikka mitä muuta niin eniten närkästystä aiheutti treenien puolesta kuitenkin se, että ne treenit tosiaan meni kaiken muun edelle. Aikataulujen sovittaminen vaikka kahvitteluhetkeen jonkun kanssa oli aikamoisen työn takana. Mä kun en mielelläni vaihtanut treenipäivien paikkaa, ettei viikoista tule liian rankkjoa. Viikossa on kuitenkin vain seitsemän päivää ja jos niistä menee neljä salilla, jää kolme päivää vapaaksi tehdä jotain muuta. Mutta sitten kun ne päivät eivät sopinutkaan toiselle osapuolelle, saattoi tapaaminen mennä monen viikon päähän vaikka alunperin oli tarkoitus tavata mahdollisimman pian. Poikkeuksiakin tein kyllä, mutta silti itselleni jäi usein tunne, että olen jollain tapaa itsekäs mulkku kun en sovi muiden aikatauluihin.

Jos lähdin vaikka viikonlopuksi reissuun, saatettiin mua katsoa kieroon kun sanoin lähteväni aamulenkille tai tekeväni päivän treenin ennen saunomista ja illallista. Pyrin myös tällaisissa tilanteissa kertomaan oman toiveeni esim. ruoan suhteen. Yritin ehdottaa sellaisia vaihtoehtoja, jotka sopisivat kaikille, mutta aika usein siinä kävi niin, että mä söin lopulta omia ruokiani toisten syödessä jotain muuta. Eikä sekään varsinaisesti mua haitannut, mutta joskus jäi fiilis, että olenko jälleen kerran se itsekäs kusipää?

Jossain vaiheessa mulla kuitenkin tuli mitta täyteen. Jätin monet treenikuvat ja -fiilistelyt julkaisematta Facbookissa sillä en jaksanut enää olla selittelemässä ihmisille tekemisiäni ja valintojani sekä lukemaan negatiivisia kommentteja ja kuuntelemaan jatkuvaa narinaa. Silloin syntyi edeltävä blogini Sisäisen läskin nujerrus. Ajattelin, että ihmiset, joita oikeasti kiinnostaa mun elämäntapojen muutos ja matkan varrella kannustaminen, eksyvät ennen pitkää blogin pariin. Ja vitsit, että se päätös helpotti mun elämääni! Blogin avulla sain ympärilleni uusia, ihania ja kannustavia ihmisiä. Sellaisia, jotka kamppailivat samojen ajatusten ja ongelmien parissa kuin minäkin. Sain vihdoin kaipaamaani vertaistukea, jota en juurikaan lähipiiristäni tuolloin saanut.

Enää en elä yhtä ehdottomalla tyylillä kuin vielä muutama vuosi sitten, mutta huomaan, että monet niistä negatiivisista kommentoijista ja narisijoista ovat pistäneet omat elämänsä uusiksi ja mikä huvittavinta: somessa hehkutetaan uusia treenipöksyjä, ruokavaliota (yleisin on tällä hetkellä kyllä ne poikkeavuudet herkuttelun merkeissä) tai huikean hienoa treeniviikkoa… 😉

Toki mä olen iloinen heidän puolestaan, että ovat löytäneet paremmat elämäntavat ja osa jopa liikunnankin mukaan elämäänsä, mutta mun on hieman vaikea suhtautua heihin kaiken sen jälkeen mitä itse jouduin kokemaan. Vai johtuuko nämä mun oudot tuntemukset nyt vain siitä, että itse olen stressin myötä onnistunut alku vuodesta nostamaan painoani 6 kilon verran ja salikertoja on tähän vuoteen kertynyt ehkä viisi? Onko musta kovaa vauhtia tulossa se katkera, kateellinen ja nariseva negistelijä, joita aikoinaan lähdin karkuun entiseen blogiini?

-Laura

Ensimmäinen

Rekisteröidyn tänne munblogi.com -sivustolle jo kuukausi sitten tarkoituksenani elvyttää Bloggerin puolella aloitettu, mutta sittemmin lopetettu bloggaaminen. Rekisteröityminen olikin tässä bloggaamisen uudelleen aloittamisessa se helpoin vaihe. Seuraavaksi tulee ensimmäisen artikkelin kirjoittaminen, joka ei olekaan niin helppoa kuin olin kuvitellut. Olen useasti yrittänyt aloittaa, mutta se on käytännössä mennyt siihen, että olen vain tuijottanut tyhjää blogipohjaa, kirjoittanut välillä muutaman sanan, mutta kuitenkin pyyhkinyt ne aina pois. Ei näin, ajattelen. Kuluneen kuukauden aikana näin on tapahtunut monta kertaa. Miten tämä voikin olla näin vaikeaa? Onko tällaiseen ensimmäiseen tekstiin jotakin kaavaa, jonka mukaan kuuluisi mennä?

Blogin sivu ei ole vielä ihan sellainen kuin sen haluaisin olevan, mutta muokkailen sitä ajan kuluessa enemmän oman näköisekseni. Mutta jos aiemmin käyttämääni blogialustaan verrataan, on tämä peruspohjakin jo kivan näköinen.

Edellinen blogini oli Bloggerissa otsikolla Sisäisen läskin nujerrus, jonka pistin pystyyn aloittaessani uusien elämäntapojen opettelua. Blogi kerkesi olemaan pystyssä 4,5 vuotta kunnes päätin helmikuussa poistaa sen kirkkaasti kyllästymissyistä. Rupesin kuitenkin hetken päästä kaipaamaan kirjottamista, joten pienen pohdinnan jälkeen tein tunnukset tänne munblogi.comiin.

Tulen tänne kirjoittamaan kaiken näköisiä juttuja elämästäni ja ajatuksistani. Välillä elämä hymyilee ja haluan tulla jakamaan sen julkisesti, mutta koska elämä ei ole pelkästään ruusuilla tanssimista ja toisinaan elämä potkii päähän niin silloin kirjoittaminen auttaa selvittämään ajatuksia tai ehkä jopa lieventämään stressiä ja ärsytystä.

Ikää tällä bloggaajalla on 30 vuotta ja pian 4 kuukautta. Asun kerrostalokaksiossa yhdessä mieheni Jontun sekä leijonaluppapupuherra Ticon kanssa. Matkustelu on lähellä sydäntäni ja toiveena on, että ainakin kerran vuodessa pääsisin käymässä jossakin ulkomailla. Hyvin todennäköistä on, että näistäkin tulen täällä blogissa kirjoittamaan ja jakamaan suosituksiani kohteista.

Riittäisikö tämä näin ensi alkuun? Nyt on ainakin ensimmäinen kynnys ylitetty. Seuraavat ovat varmasti jo helpompia ylittää eikä kirjoittaminen tunnu enää niin haastavalta. Ai niin! Mut löydät myös Instagramista nimimerkillä @laura.auroora sekä Snapchatista samaisella nimellä. Instassa olen hieman aktiivisempi, mutta kyllä sinne Snäppiinkin välillä jotain juttuja satelee.

Ei muuta kuin tervetuloa ja nähdään taas! 🙂

-Laura