Kevyesti kepitellen

Kolmas viikko keppien kanssa könyämistä pyörähti käyntiin tiistaina. Tämähän on mun elämäni ensimmäinen kerta kun joudun moisia kapistuksia käyttämään, joten tässä tavallaan kirjoitetaan ihan uutta lukua mun elämänkirjaani.

Kirjoitinkin jo viimeksi, että en ennen leikkausta oikein edes tajunnut mikä mua odotti. Mulla oli jonkinlaisia mielikuvia, mutta ihan rehellisesti sanottuna en edes hirveästi ajatellut koko asiaa. Siis keppien kanssa selviytymistä. Asia selkiintyi mulle vasta juuri ennen leikkausta harjoitellessani keppien kanssa liikkumista fysioterapeutin ohjeistamana. Silloin ensimmäisen kerran ajattelin, että miten helvetissä mä selviän tästä?

Mun vanhemmat tulivat meille leikkauksen aikana ja he myös hakivat mut illalla sairaalasta sillä Joonas lähti Saksaan työreissulle. Silloin se realiteetti vasta iskikin päin näköä kun kotiin pääsin. Tajusin, että en pysty itsekseni kantamaan mitään, koska käsissäni on kepit. Tätä en todellakaan ollut ennen leikkausta hiffannut vaikka hyvin tiesin, että tulen saamaan kepit. Onneksi ei sentään asuta enää kolmannessa kerroksessa kerrostalossa, jossa ei ole hissiä.

Äiti tietenkin hoivasi mua minkä kerkesi. Toi juotavaa, valmisti ruokaa ja nosti ruoan nenän eteen pöydälle. Mun ei tarvinnut kuin liikuttaa itseni sohvalta keittiön pöydän ääreen. Muistutti vähän väliä, että pitää ottaa rauhallisesti. Leikkauksen jälkeen seuraavana päivän lähdin vanhempien mukaan kauppaan sekä hain apteekista lääkärin määräämiä kipulääkkeitä. Eikä todellakaan ollut mikään helppo reissu, mutta otin sen vähän niin kuin treenin kannalta sillä hikihän siinä könyämisessä tuli. Sen lisäksi, että selkä märkänä hiihdin menemään, oli terveen jalan jalkapohja aivan tulessa kun en uskaltanut varata painoa leikatulle jalalle.

Muistan kun mua aluksi ärsytti suunnattomasti se, että olin toisten armoilla ja jouduin pyytämään apua. Sen lisäksi, että äiti muistutti olemaan varovainen, pelkäsin toisaalta itsekin, että tikit repeää tai sattuu jotain muuta joka toisi takapakkia toipumiseen, joten alkuun en hirveästi uskaltanut liikkua. Mulla on koko ajan kaikunut mielessä eräs tarina, jossa eräältä henkilöltä leikattiin varvas. Tai sinne laitettiin rautaa. Hän oli todella varovainen, mutta sen yhden kerran kun hän leikkauksen jälkeen jätti laittamatta tukikenkää keittiöön mennessään, löi hän leikatun varpaansa keittiön pöydän jalkaan. Siitä seurasi uusintaleikkaus. Olen mielessäni pyöritellyt jotain tämän kaltaista kauhuskenariota. Pessimisti ei pety? 😀

Ongelmanratkaisukykyjä koetellaan

Siinä vaiheessa kun Joonas lähti töihin eikä vanhempiakaan enää ollut apuna, mun piti ruveta selviytymään kaikesta ihan itse. Ensimmäinen kompastuskivi oli aamutee sillä kyynärsauvat ja täysinäinen teekuppi ei ihan oikein toimi. Varsinkaan siinä vaiheessa kun haluan juoda teen keittiön sijaan olohuoneessa. Ratkaisin ongelman käyttämällä termosmukia, jossa on kansi ja jonka saa myös kiinni. Näin tee ei läiky pitkin kämppää. Taskut on myös ihan näppärät olla olemassa, joten hupparia on tullut pidettyä päällä, että saa kannettua tarvittaessa vaikka banaanin keittiöstä olkkariin.

Meillä on onneksi suhteellisen pitkä työtaso keittiössä, joten jos esimerkiksi ruokaa tehdessä tarvitsee lämmittää mikrossa jotain, voin hyvin liu’uttaa tavaroita työtasoa pitkin toiselle puolen keittiötä. Vähän kuin leffoissa konsanaan kun baaritiskiä pitkin heitellään drinksuja 😀 Itse linkuttaen sitten hieman myöhemmin perässä. Onhan se hieman hankalaa, mutta minkäs teet kun ruokaakin on välillä saatava!

Arkiaskareet
Tiedät varmaan miltä laskettelumono näyttää ja tuntuu jalassa? Rykäsepä sellainen toiseen jalkaan ja mene nukkumaan. Samalla pidä jalkaa mahdollisimman paljon ylhäällä tyynykasojen päällä ja yritä nukkua. Ei onnistu ainakaan mulla eikä varsinkaan kovin pitkiä hetkiä kerralla. Sen lisäksi, että tukikenkä on kömpelö ja ruma, se myös lämmittää varpaita oikein makoisasti. Näin ollen peittoa ei tarvitse laittaa toisen jalan päälle, ettei leikkauspöydällä auki viilletty ja tikattu nilkka rupea kylpemään hiessä. Paikallaan ollessa tämä vielä onnistuu, mutta sitten kun haluaisi vaihtaa asentoa, menee hermo. Herään yössä valehtelematta tunnin välein, koska kenkä painaa, haavaan sattuu tai muuten vain tekee mieli vaihtaa asentoa. Onneksi ei tarvitse herätä töihin! 🙂

Peseytyminen onkin sitten ihan oma juttunsa sillä se ei onnistu perinteisesti seisten vaan se pitää tehdä istuen. Ymmärrän, että esim. vanhukset, joilla ei ole voimatasot kovin hyvät tai pienten lasten vanhemmat saattavat mielummin istua ettei lapsonen luiskahda sylistä, mutta mun juttu se ei todellakaan ole. Tulee todella vammainen olo, rumasti sanottuna. Vie hitokseen paljon enemmän aikaakin yksi perhanan peseytyminen 😀

Nyt kun tätä kepittelyä on takana jo reilu pari viikkoa, menee osa jo rutiinilla. Toki asioiden hoitamiseen menee hieman enemmän aikaa kuin kahdella jalalla näppärästi liikkuessa, mutta mihinkäs tässä valmiissa maailmassa on kiire. Töihinkään kun ei tarvitse ehtiä aamuisin, joten olen ihan tyytyväisenä jäänyt pariksi tunniksi vielä torkkumaan Jontun lähtiessä liukastelemaan Tuusulanväylälle kohti työmaata 😉

Eroon tikeistä, mutta ei kengästä
Tiistaina pyörähdin sairaalassa poistattamassa tikit. Salaa toivoin, että olisin saanut sanoa heipat myös tukikengälle, mutta noup. Se lähti vielä mun mukaan. Tikkien poisto teki kyllä ilkeetä sillä kirurgi oli ommellut ne todella tiukasti ja tunsin kun iho venyi mukana, mutta selvisin siitä(kin) hengissä. Nyt kun tikit on poissa, olen ollut hieman rohkeampi liikkumisen suhteen. Uskallan nyt laittaa painoa jalalle ihan eri tavalla kuin ennen poistoa. Toki olen varovainen edelleen sillä haava ei luonnollisestikaan ole täysin parantunut. Mutta hei, mä olen nyt pari kertaa käynyt jo suihkussa seisten. Kuinka vapauttavaa! Saunaankin saisi kuulemma jo mennä, mutta ihan en uskalla lähteä kiipeämään lauteille asti, joten se nautinto odottakoon vielä tovin. Onneksi sauna ei katoa minnekään 🙂

Olen tähän asti käyttänyt työtasoja sekä keittiön pöytää tukena liikkuessani keittiössä, mutta tänään hoksasin, että mähän liikuin lähes normaalisti ilman tukea (kuulostaa ihan taaperon vanhemman kertomukselta kuinka lapsi on noussut kävelemään ensin tuen avulla ja lopulta ihan itsekseen). Sitten rohkaistuin käymään olohuoneen puolella ilman keppejä ja lopulta vielä vessassa. Ihan viimeisenä menin vielä suihkuun. Ihan vaan koska mä voin. Sen jälkeen jalka olikin taas hieman turpea, joten ei muuta kuin Netflix pyörimään ja koipi ylös.

Erakkona Tuusulassa
Hieman yksinäistähän tämä toipilaana oleminen on varsinkin kun lähin bussipysäkki on noin kilometrin päässä, joten ei täältä päivisin juuri minnekään lähdetä ellei saa kyytiä kaverilta tai tilaa taksia. Toisalta, en mä kyllä ehkä julkisilla jaksaisi edes lähteä sotkemaan vaikka pysäkki olisikin oven edessä. Kammoksuttaa ajatus siitä, että olen juuri päässy bussiin sisään niin johan se jo lähtee kiihdyttämään ja lopputuloksena on se, että olen turvallani bussin lattialla. Ei kiitos! 😀 Automaattivaihteisesta autostakaan ei ole tässä tilanteessa iloa sillä kömpelö tukikenkä on juuri jarru- ja kaasupolkimia hallinnoivassa jalassa. Enkä todellakaan lähde kokeilemaan, onnistuisiko ajaminen vasurilla. Plus, että meidän ainoa auto on arkipäivisin Joonaksella töissä. Netflix on tullut erittäin tutuksi ja sieltä etenkin sarja nimeltä Lucifer. Myös sosiaalista mediaa, kuten Instaa ja Snäppiä tulee vilkuiltua tuon tuosta. Latasin tauon jälkeen myös BookBeat -sovelluksen, mutta se on jäänyt hieman vähemmälle käytölle. Uskon, että saan ensi viikolla ruveta varaamaan jalalle jo painoa enemmän (ilman tukikenkää), joten kenties pääsen laajentamaan reviiriäni talon sisäpuolelta myös ulkoilmaan.

Suoraan sanottuna kyllästyttää tämä yksin ja etenkin lähes paikallaan oleminen, mutta ajatus siitä, että kesään mennessä mä (todennäköisesti) lenkkeilen jo kuin ennen vanhaan, saa mut pysymään vielä aloillani. Tapaan ensi viikolla fysioterapeutin ja kuulen jo mielessäni sanat: voit ruveta liikkumaan jo ilman keppejä. Saa nähdä miten muijan käy! 😉

-Laura <3

Elämää jänneleikkauksen jälkeen

Hupsista! Ihan rapsakka tauko ollut tässä kirjoittamisessa 😀 Mutta mitäpä sitä turhaan kirjoitella jos ei ole mitään sanottavaa. Väkisin kun ei viitsi ruveta aiheita keksimään.

Viimeisin postaus oli varsin negatiivinen ja tuntui, että elämä ei oikein ottanut tulta alleen. Moni asia harmitti viime vuoden puolella ja päällimmäisenä niistä monista harmituksen aiheuttajista oli terveys, joka prakasi tuon tuosta. Nyt olen kuitenkin ollut terveiden kirjoissa jo tovin (ainakin mitä flunssailuun tulee) ja olenpahan saanut apua myös oikean jalan peroneus brevis -jänteen ongelmaan. Tovin sitäkin joutui tosin odottamaan, mutta nyt asiat ovat paranemaan päin.

Syksyn tunnelmia
Sain tosiaan syyskuussa kuulla, että jänteessäni on noin kolmen sentin pituinen poikittainen repeämä, joka todennettiin magneettikuvilla. Repeämä oli mulle aikamoinen shokki sillä ortopedin mielestä ainoa hoitomuoto siihen oli korjausleikkaus. En ole kuitenkaan ikinä nilkkaani telonut mitenkään, joten en oikein ymmärtänyt, miten mulle on voinut tuollainen vamma syntyä. Ilmeisesti niitä vain tulee joillekin ihmisille ajan myötä ja repeämiä löydetään usein ns. sattumalta muita vammoja etsittäessä. Ensishokista selviydyttäni kuitenkin hyväksyin kohtaloni ja sanoin, että leikataan jalka kuntoon. Leikkaukseen pääsy ei ollutkaan sitten ihan läpihuutojuttu vaan matkan varrella mulla vaihtui ortopedi. Tämä toinen ortopedi puolestaan oli sitä mieltä, että eipäs heti mennäkään leikkauspöydälle. Toisaalta tämä oli huojentavaa, mutta osittain myös hämmentävää sillä en tiennyt, kumpaa lääkäriä tässä pitäisi nyt uskoa. Ajattelin, että miten revennyt jänne voitaisiin kuntouttaa muuten kuin parsimalla se takaisin kasaan?

Syksyn aikana kokeiltiin erilaisia ns. konservatiivisempia hoitomuotoja, kuten paria kortisonipiikkiä ja yhtä puuduttavaa pistosta, mutta turhaan. Viimeisimmän kortisonipistoksen jälkeen nilkkani turposi parin päivän aikana uloimman kehräksen alta aivan muodottoman näköiseksi, joten otin yhteyttä ortopediin. Koska nämä ”lempeämmät” hoitomuodot eivät tuottaneet toivottua tulosta eli kivun ja turvotuksen laantumista, päädyttiin lopulta leikkaushoitoon. Huomenna tuosta leikkauksesta tulee tasan viikko.

Leikkauspäivänä
Ennen leikkausta piti olla syömättä ja juomatta kuusi tuntia. Siinä tuli eteen jo ensmmäinen kompastuskivi sillä Laura + nälkä = taattu nälkäkiukku. Jotenkin mä kuitenkin selvisin siitä enkä kiukutellut sairaalassa hoitohenkilökunnalle. Tai ainakaan en muista kiukutelleeni…

Sitä hoitohenkilökuntaa muuten sitten piisasi yhden päivän aikana! Mut on leikattu viimeksi lapsena nielurisojen ja korvien putkitusten merkeissä, joten leikkaushoidoista ei ole kovin kummoista kokemusta elämän varrella kertynyt.

Ihan ensimmäisenä sain vastaani hoivamestarin, joka antoi mulle sairaalan ihanat harmaat shortsit ja takaa avonaisen, naruilla solmittavan ”pakkopaidan”. Niin, ja tietenkin ne sairaalasukat ja -tohvelit. Seuraavana paikalle paineli anestesialääkäri, jonka kanssa yhteistuumin päätettiin, että leikkaus tehdään unessa (olisin voinut valita myös spinaalipuudutuksen). Tässä välissä sain myös ilmeisesti antibioottia suoraan suoreen. Enkä kovin kauaa kerennyt Facebookissa itseäni viihdyttämään kun paikalle amapaisi jo seuraava tyyppi, olisiko ollut hoitsu. Hän kyseli yleisvointia. Sitten tulikin jo fyssari, joka kertoi tulevista jumppaohjeista sekä Walker-tukikengästäni. Hänen kanssaan harjoiteltiin myös kepittelyä kyynärsauvoilla. Heti hänen peräänsä tuli itse leikkaava ortopedi, joka piirteli kivoja kuvioita mun kintuuni näyttäen samalla, millainen leikkaushaava on tulossa. Sitten mentiinkin jo leikkaussaliin, jossa kaksi mulle ennestään tuntematonta hoitsua jutteli kivoja ja yritti saada mua rauhoittumaan (leikkauspöydällä maatessani saattoi pienet hätäkyyneleet virrata poskia pitkin). Sitten mä jo nukahdinkin. Heräämössä olikin sitten vastassa ihan eri näköinen hoitaja.

Ennen fysioterapeutin vierailua olin varsin rauhallisin mielin menossa leikkauspöydälle, mutta fyssarin jälkeen iski todellisuus päin kasvoja. Miten mä pärjään tuon tukikengän kanssa? Onko tässä nyt mitään järkeä? Pärjäisinköhän sittenkin jatkuvasti turpoavan ja rasituksesta kipuilevan jalkani kanssa lopun elämäni? Mitä jos tästä ei olekaan mitään apua? Kenties näiden kysymysten vuoksi tirautin parit kyyneleet juuri ennen kuin mut tainnutettiin.

Torkkumestari
Itse leikkaus oli ohi noin tunnissa ja se meni hyvin. Herääminen olikin sitten ihan oma lukunsa. Mua väsytti aivan tuhottomasti ja muistan, että kantapäätäni alkoi jossain vaiheessa juilia ikävästi. Ihmettelin, että miksi mun kantapää on kipeä kun sitä ei ole edes ronkittu? En kuitenkaan kysellyt sen enempää (koska ei vaan jaksanut). Sain kipuuni ensin yhden 600mg Buranan, sitten toisen ja lopulta sain vielä suonen sisäisesti jotain Ooppium(?) -pohjaista kipulääkettä. Näin ainakin muistelin, että mulle kerrotiin. Sehän sitten pisti mun tajun aivan kankaalle ja vietinkin heräämössä käytännössä koko päivän. Onnistuin jopa melkein pyörtymäänkin vaikka makasin sängyssä (ehkä verensokerit vähän alhaalla jo tässä vaiheessa kun olin ollut syömättä edellisestä illasta saakka eli noin 15 tuntia)! 😀

Heräilemässä
Päivän ensimmäinen ateria

Jaksoin olla hereillä 15-20 minuuttia kerralla, kunnes silmäluomet rupesivat lupsaamaan. Torkuin kuin arkiaamuisin konsanaan, haha! 😀 Kerkesin yhdessä välissä jo ruoankin ”tilaamaan”, mutta nukahdin sillä välin kun se oli mulle tuotu. Taisin muuten tässä välissä saada suonen sisäisesti pussillisen sokeria, sillä olin hoitsun mielestä kovin voipunut. Se taisikin auttaa sillä lopulta pääsin syömään tilaamani salaatin. Onneksi olin tilannut listalta (kyllä, ennen leikkausta sai itse valita listalta suolaista ja makeaa purtavaa leikkauksen jälkeen tarjottavaksi) vuohenjuustosalaatin, joten se ei kerennyt jäähtymään mun torkkujeni välissä. Ja se hetki, kun sain teetä.. ai että! <3 Leikkaus oli klo 10.00 ja kotiuduin klo 17.45. Tovi meni siis heräillessä.

Toipilaana

Toipuminen on lähtenyt käyntiin hyvin. Olin varautunut todella kipeään ja turvonneeseen jalkaan, mutta yllätyksekseni kipuja ei juurikaan ole ollut. Lääkäri määräsi mulle Buranaa ja Panacodia sekä sain sairaanhoitajalta myös kotiin muutamat tabletit, ettei heti tarvinnut sairaalasta lähteä apteekkiin. Hoitajan määräyksestä söin kipulääkkeitä pari päivää leikkauksen jälkeen, mutta viimeksi olen ottanut särkylääkkeitä viime perjantaina ja hyvin olen pärjäillyt. Nilkka oli luonnollisesti hieman turvonnut heti leikkauksen jälkeen ja seuraavanakin päivänä, mutta nyt se näyttää lähes normaalilta jo. Toki leikkaushaavan ympärillä on pientä turvotusta ja mustelman tynkää, mutta kun itse ajattelin nilkan näyttävän sellaiselta jäätävältä puupökkelöltä niin turvotus, joka siinä tällä hetkellä on, ei tunnu miltään. Toki olen ollut myös hirmu varovainen jalkani kanssa ja pelkään koko ajan, että tikit aukeaa vaikka tukikenkä onkin jalassa käytännössä yötä päivää. Mutta so far so good! 🙂

Viisi viikkoa on vielä sairauslomaa jäljellä ja kaksi niistä mennään Walker-tukikengän kanssa köpötellen. Niin, ja tietenkin kyynärsauvojen. Painoa ei saa jalalle laittaa kuin ”puoliteholla”, joten tässä joutuu välillä oikein aivotyöskentelyäkin tekemään, jotta pärjää ihan perus arkiaskareista 😀

Ajattelin tässä nyt herätellä tätä blogia takaisin ainakin tämän sairausloman ajan, jotta voi sitten itse myöhemmin lueskella, että miten sitä onkaan pärjäilty. Kirjoittelen todennäköisesti kerran viikossa kuulumiset. Jos tulee enemmän ajatuksia näytölle suollettavaksi niin sitten pistän näppiksen laulamaan. Seuraava aihekin on jo itse asiassa mietitty valmiiksi sillä mielikuvat meneillään olevasta sairauslomasta kyynärsauvojen kanssa ei ihan kohdannut todellisuuden kanssa…

Nyt harmittaa!

Mietin todella pitkään tämän tekstin kirjoittamista sillä en haluaisi valittaa, mutta aihe on kuitenkin pyörinyt mielessäni jo sen verran pitkään, että pakko se on pakko suoltaa pois ajatuksista. Toivon kirjoittamisen helpottavan omaa oloani edes vähän. Tekstissä ei todennäköisesti ole päätä eikä häntää sillä kirjotian ajatuksia suoraan ulos sen enempää ajattelematta. Pointtina kuitenkin on se, että mua harmittaa ihan vietävästi just nyt.

Vuoden aikana on tapahtunut paljon isoja ja ei niin mukavia juttuja. Toki kivoja ja ihaniakin asioita on mahtunut mukaan, mutta musta tuntuu, että niitä ikäviä ja energiaa syöviä juttuja olisi ollut enemmän kuin aiempina vuosina.

Olen aina ollut iloinen siitä, että suurin osa lähisukulaisistani kuten isovanhemmat, enot, tädit, serkut ja pikkuserkut ovat asuneet vain noin tunnin ajomatkan päässä Helsingistä. Olen ylpeänä kertonut, että Hyvinkää on mulle varsin tuttu paikka jo lapsuudesta saakka. Meidän sukuun on kuitenkin kohdistunut viimeisen vuoden akana paljon suru-uutisia ja hautajaisia on ollut viime kesästä tähän päivään mennessä kolmet. Kaikki nämä kuoleman tapaukset on olleet yllättäviä ja ns. odottamattomia. Helmikuussa jouduin lisäksi tekemään elämäni vaikeimman päätöksen päästäessäni rakkaaan lapinmieheni koirien taivaaseen. Juuri kun on jotenkin tottunut yhteen menetykseen, onkin eteen tullut uusi pommi ja taas on itkien yritetty sopeutua uuteen tilanteeseen.

10 vuotta sitten Nuuksiossa <3

Läheisten menetys on mun harmitusten aiheista toki se vaikein ja raskain, mutta mukaan on mahtunut myös hieman kevyempiäkin stressin aiheuttajia.

Yksi ei ehkä niin suuri juttu on meidän kylpyhuone, jonka remontin takia tapeltiin 2,5 vuotta. Kylpyhuone on onneksi nyt kunnossa ja lakien sekä säädösten mukaan tehty, mutta jestas, että se kiristi mun hermojani tuon tuosta! Työpaikalla muuttuneet kuviot ovat myös vaikuttaneet muhun yllättävän paljon. Alkuun ajattelin, että työpaikkahan se vain on eivätkä ne muutokset nyt missään tunnu, mutta olin väärässä.

Reistaileva terveys pääsee myös tälle harmituslistalle. Olen tälläkin hetkellä sairauslomalla kurkunpään tulehduksen vuoksi enkä eläissäni ole tuollaista tautia sairastanut. Huomenna tulee tasan kaksi viikkoa ensioireiden alkamisesta. Alkuvuodesta sain myös todella pitkäkestoisen flunssan, jonka jälkioireena kärsin kuukauden kestävästä yskästä. Hävettää, että mulle on tänä vuonna kertynyt näin paljon sairauspoissaoloja. En ikinä ole ollut töistä näin paljon poissa.

Pitkittyneiden flunssien lisäksi mun terveyttäni on ravistellut myös oikea jalkapohja ja kantapää. Olen vuoden verran sinnitellyt plantaarifaskiitin eli kantakalvon tulehduksen hoito-ohjeiden mukaan, mutta pari viikkoa sitten meni totaalisesti hermot ja marssin ortopedin vastaanotolle. Onneksi hän otti mun tuskani vakavasti passittaen mut ensin röntgeniin ja siitä vielä magneettikuviin. Röntgenkuvissa ei näkynyt viitteitä luupiikistä eli kantapään kalkkikertymästä, joka mulle viime kesänä diagnosoitiin. Sen sijaan kuvien perusteella mulla epäiltiin olevan marssimurtuma kantapäässä, mutta se haluttiin varmistaa vielä magneettikuvilla.

Kun magneettikuvat oli otettu ja istuin jälleen kerran ortopedin edessä valmiina kuulemaan tuomioni selvisi, että mun kuvani eikä radiologin lausunto olleet saapuneet vielä (kävin eri paikassa kuvattavana). Koko reissu oli muutenkin täys fiasko sillä mua edeltävä potilas oli myöhässä ja sitten tuli vielä teknisiä ongelmia. Olin lääkäriaseman odotushuoneessa reilun tunnin ennen kun pääsin sisään kuulemaan eioota. Ortopedi yritti kyllä puhelimitse saada kuulla lausunnon, mutta sitä ei suostuttu turvallisuussyistä puhelimessa kertomaan. Niinpä he päättivät lähettää faxilla mun lausuntoni (en edes tiennyt, että kyseinen viestin lähetysmuoto on olemassa), joka tosin saapui lääkärisaemalle vasta siinä vaiheessa kun olin jo tekemässä lähtöä ja maksamassa käyntiäni. Täydellistä. Sain mukaani kopion lausunnosta, jota yritin sitten iltasella Googlen avulla tulkita. Kenties mulla on kehräsluun takana jänne haljennut 3cm matkalta, mutta pian on uusi aika varttuna toisella ortopedille ja toivon, että silloin selviäisi jotain.

Flunssien ja jalan ongelmien takia mun kuntoni huonontunut silmin nähtävästi. Ja onhan se ulkoinen habituskin muuttunut huonompaan suuntaan. Vaikka liikunnalla ei painoa pudotetakaan niin kyllä se syö ihan vietävästi kun ei pääse tekemään niitä juttuja, joista oikeasti nauttii. Meidän piti murun kanssa alun perin pitää tämä koko viikko lomaa, mutta Jontun vaihtaessa elokuussa työpaikkaa ja menettäessään siinä samassa lomapäivät päätin perua osan tämän viikon lomapäivistäni. Peruin ne, koska en halunnut olla yksin kotona kokonaista viikkoa. Mutta kuinkas kävikään? Tässä sitä nyt ollaan sairauslomalla, yksin kotona. Tottakai mun tuurillani säätkin on olleet juuri niin loistavia, että ulkoilu ja lenkkeily tekisivät hyvää. Mutta koska jalkavammainen = ei kävelyä. Nämä terveysjutut on oikeastaan vähän sama kuin läheisten menetys. Just kun on päässyt takaisin jaloilleni ja liikunnan makuun siltä osin kun olen jalkani kanssa psytynyt, on eteen tullut uusi tapaus, joka hidastaa jo ennestään hidasta menoa.

Koska elämäni on tällä hetkellä melko passiivista enkä ole päässyt elämään niin aktiivista elämää kuin haluaisin on luonnollisesti painokin noussut siinä sivussa. Ja valehtelisin jos väittäisin, etteikö se vaikuta mun mielialaan millään tapaa. Mä myös tarvitsen liikuntaa pysyäkseni järjissäni. Huomaan, että ärsyynnyn nykyään todella helposti ihan pienistäkin jutuista. Näin kotona ollessa pystyn nauttimaan Netflixistä ja sohvalla löhöämisestä tunnin tai korkeintaan kaksi, mutta sitten sitten alkaa ärsytys, koska perse puutuu, päätä alkaa särkeä huonon asennon takia ja polvetkin alkaa kipuilla paikallaan olemisesta. Jos taas touhuan kotihommien parissa vaikka siivoillen, ei jalkapohja/kantapää kestä kauaa sitä, että sille varaa painoa, jolloin se rupeaa kipuilemaan. Ja taas turhauttaa. Seuraan somessa paljon sellaisia ihmisiä, jotka ovat aktiivisia, mutta nykyään mua alkaa jo parin positiivisen treenipäivityksen jälkeen vituttamaan enkä osaakaan olla iloinen toisen puolesta. Aiemmin taas ammensin julkaisuista itselleni sitä positiivista ja hyvää fiilistä.

Nykyään puhutaan paljon itsensä rakastamisesta ja varsinkin oman vartalon hyväksymisestä. Facebookista löytyy aiheeseen liittyvä ryhmäkin, jossa naiset ja miehet kertovat omia tarinoitaan ja joihin muut tarinasta riippuen joko tsemppaavat aloittajaa kohti itsensä hyväksymistä tai sitten ammentavat itselleen positiivista energiaa matkallaan kohti hyväksyvämpää mieltä. Oli kieltämättä superihanaa katsoa, kuinka monet olivat löytäneet sen seesteisen elämäntyylin ja mikä tärkeintä – he eivät soimanneet itseään muhkuista ja makkaroista. Moni julkaisi iloisia ja tyytyväisiä kuvia mm. uusista vaatteista, joita oli onnistunut vaatekaupasta löytämään ja tottahan se on, että oikean kokoiset vaatteet näyttää paljon paremmalta kuin liian pieni makkaran kuori. Ja heille ne vaatteet sopi kuin nenän päähän. Osa saattoi naurahdellen kertoa, että taas joutui ostamaan astetta isompaa vaatetta ilman se että haittasi häntä sen enempää (ainakaan kuvatekstin perusteella). Mun oli kuitenkin pakko poistua siitä ryhmästä, koska en onnistunut saamaan itselleni samanlaista hyväksyvää tunnetta itseäni kohtaan. Kaikki muut näyttivät ylipainosta huolimatta kauniilta, mutta mä en saa itsestäni kaunista en sitten millään.

Mun on helkkarin vaikea hyväksytä sitä, että painan tällä hetkellä enemmän kuin koskaan eikä kaapista löytyvät vaatteet istu. Tokihan tämän vaatekriisin voi ratkaista ostamalla niitä suuremmalla kokolapulla varustettuja vaatteita, mutta mun mielestä se ei ole pidemmän päälle hyvä juttu. Väliaikaisena ratkaisuna kyllä, mutta jos joka kerta kauppaan mennessä joutuu ostamaan astetta isompaa vaatetta, ei mun mielestä mennä enää oikeaan suuntaan. Ja siihen mä nyt tällä hetkellä pyrin. Ettei tarvitsisi koko ajan olla ostamassa yhtä kokoa isompaa vaatetta. Vaa'alla käyn tsekkaamassa tilannetta 2-3 viikon välein, ettei paino tästä enää ainakaan nouse. Vaikka se paino ei kerrokaan juuri mitään muutakuin sen, paljonko just sillä hetkellä luut, lihakset, rasvat, nesteet ym. painaa yhteensä niin kyllä mua hävettää se, että olen päästänyt itseni tähän kuntoon. Ja ihan aikuisten oikeesti odotan sitä päivää kun puntari näyttää mulle taas siedettävämpiä lukuja ja peilista katsoo takaisin nätimpi ja ennenkaikkea energisempi Laura, kuten vaikka tässä kuvassa:

Odotan kuin kuuta nousevaa sitä päivää kun pääsen taas lenkille ilman kipuja lenkin aikana ja sen jälkeen. Syksy on vuodenajoista yksi mun lemppareista luonnon valmistuessa vastaanottamaan talvea. Ja ne kirpeät aamut! Toivottavasti pääsen pian taas nauttimaan aamulenkkien tuomasta hyvästä tunteesta… <3

-Laura

Koukussa sosiaaliseen mediaan?

Kun mä olin lapsi, ystäviin ja sukulaisiin pidettiin yhteyttä puhelimitse. Ja niistä puhelimista ei nähnyt oliko joku yrittänyt kauppareissun aikana tavoittaa tai puhelimen soidessa sitä, kuka sillä hetkellä luurin toisessa päässä yritti tavoitella. Sitä soitettiin hetken mielijohteesta ja toivottiin, että toinen olisi kotona vastaamassa puhelimeen. Jos ei ollut niin sille ei sitten voinut mitään.

Toinen tapa yhteydenpitoon oli kirjeet. Mäkin kirjoittelin kirjeitä yhdellen sun toiselle pitkin Suomen maata ja pöytälaatikko olikin täynnä Tiimarista ostettuja erilaisia kirjepapereita. Mä tykkäsin kirjoitella niitä ja vielä kun joku jaksoi vastata mun lähettämään kirjeeseen, oli pieni tyttönen kovin otettu <3

Nykyään lähes kaikilla on älypuhelimet, joista näkee kuka on soittanut ja milloin sekä luureihin on ladattu erilaisia sovelluksia, joissa voi kertoa omia tekemisiä ja menoja. Sitten on monenlaisia yhteydenpitoon suunniteltuja sovelluksia, joissa voi sekä soittaa videopuheluita, lähettää ääniviestejä tai sitten kirjoittaa viestjeä. Erilaisten hymiöiden ja emojien avustamana, tottakai. Jos kirjoittamisesta tykkää niin pistää blogin pystyyn ja markkinoi sitä sukulaisille ja ystävilleen, jolloin he voivat seurata missä mennään tai jos ei julkisesti halua sellaista tehdä, on olemassa vielä sähköposti. Eikä siinä mitään. On tärkeä pitää yhteyttä ystäviin ja sukulaisiin ja myönnän olevani melko ahkera sosiaalisen median käyttäjä. Joskus ehkä vähän turhankin ahkera ja välillä tulee heti poistettua juttuja, jotka juuri julkaisin. Koska hävettää olla jatkuvasti julkaisemassa jotain. Myönnän myös olevani kiinnostunut muiden ihmisten tekemisistä, koska niistä voi saada inspiraatiota omiin juttuihin, kuten vaikka matkustamiseen liittyen. Välillä sitä kuitenkin miettii omaa puhelimen käyttöä ja olen tosi usein pohtinut, että pystyisinkö olemaan ilman koko kapistusta. Ja jos pystyisin niin kuinka pitkään?

Nykyään puhutaan paljon hetkessä elämisen taidosta ja sehän ei onnistu puhelin kourassa. Ainakaan hirmu hyvin. Ja jos ruvetaan miettimään terveydellisiä seikkoja niin päällimmäisenä tulee mieleen se, että jos päivässä menee monta tuntia pää etukenossa (ihan rehellisesti, kuinka moni on joskus ajatellut nopeasti vain katsovansa puhelimella "yhden jutun" ja huomannut 45 minuutin päästä olevansa edelleen puhelin kädessä?) luuri kädessä niin mitä tapahtuu yläselälle ja niska- ja hartiaseudulle. Pää itsessää painaa muutaman kilon, mutta jos pää retkottaa etukonessa pitkän aikaa ja toistuvasti, voidaan tuo kilomäärä ainakin tuplata, kenties jopa kolminkertaistaa. Siitä voi jokainen miettiä mitä luurin käyttö pidemmän päälle voi ryhdille tehdä.

Yhtenä elokuisena sunnuntai-iltana sitten päätin, että olen tulevan viikon ilman sosiaalista mediaa ja kirjauduin ulos Facebookista sekä Instagramista. Päätin, että saan kirjautua niihin takaisin vasta perjantaina. Ajattelin ensin, etten varmasti tule siitä selviämään ja että jään paitsi jostain tosi isoista jutuista. Mutta yllätyksekseni se olikin helpompaa kuin luulin. Olen tosin pitkään tehnyt jo sitä, että kirjaudun sovelluksista pois jos en halua nähdä niistä tulevia ilmoituksia, mutta ne ”tauot” on kestäneet ehkä muutaman tunnin, korkeintaan työpäivän ajan.

Mun lupaukseni piti. Eikä tehnyt edes tiukkaa. En avannut Facebookia enkä Instagramia koko viikkoon. Vasta perjantaina työpäivän jälkeen päätin tehdä comebackin istuessani auton kyydissä kohti Tamperetta ja rikoin sometaukoni laittamalla Facebookiin sijaintipäivityksen Pyynikin kesäteatterista sekä Instagramiin kuvan FitWokin annoksestani.

Alla on pari juttua, jotka hiffasin sometauon aikana sekä sen loputtua.

1. Akkua ei välttämättä tarvinnut laittaa lataukseen iltaisin
Lataan puhelimen aina yön aikana ja ennen sometaukoa iltaisin nukkumaan mennessä puhelimessa oli akkua 20-30% verran. Sometauon aikana akkua oli 60-70%, joskus jopa 80%. Eli hyvin olisi voinut pärjätä yhdellä latauskeralla parinkin päivän ajan. Niin ne isot ja kirkkaat näytöt sekä sovellusten jatkuva käynnistäminen syö ”kuin huomaamattomasti” akkua. Pitäisikö palata ”kapulakännyyn”? 😀

2. Keskittymiskysy parani
Tämän huomasin tapahtuvan niin työpaikalla kuin kotonakin. Töissä oli tosin alkuun vaikea olla avaamatta puhelinta jos tuli hiljaisempi hetki, mutta aika nopeasti sitä kehitteli puhelimen käytölle muuta tekemistä, kuten vaikka kollegoiden kanssa keskustelua. Kotona taas huomasin keskittyväni paremmin vaikka telkkarin katsomiseen. Mulla on paha tapa pitää luuri aina lähettyvillä vaikka leffaa katsoessa ja vastata heti viesteihin jos niitä sattuu tulemaan, mutta nyt jätin puhelimen toiseen huoneeseen, etteivät viestitkään häiritse leffa- tai sarjahetkeä. Ja huomasin, että mä ihan oikeasti keskityin katsomaan sitä ohjelmaa tai leffaa eikä mikään kohtaus jäänyt näkemättä. Juonessa kiinni pysyminen oli paljon helpompaa, yllättäen 😉

Eli joo, voisin väittää pääseeni kiinni siihen hetkessä elämisen taitoon. Vielä on tosin paljon opittavaa, mutta tämä on varsin hyvä alku kuitenkin 🙂 Ja aion jatkossakin kirjautua sovelluksista ulos, ettei tule päivän aikana ”varmistettua” onko johonkin sovellukseen tullut jotain uutta ilmoitusta. Ääniä eikä push-ilmoituksia mulla ole koskaan sovelluksissa ollut päällä, mutta kirjautumalla sovelluksista ulos ei puhelimen näytön yläreuna ole jatkuvasti täynnä sovellusten symboleja kiusaamassa.

Ihan nollille en ole ajatellut somen käyttöäni tiputtaa, mutta sitä voisi hieman kuitenkin vähentää. Ehkä sitä ei ihan joka päivä tarvitse olla julkaisemassa kuvia tai jotain päättömiä ja tylsiä sepustuksia omasta päivästä Instan Storyyn tai Snapchatiin. Jos vaikka joka toinen tai kolmas päivä? 😀 Tehdään tämä vaikka sitten paremman ryhdin nimissä 😉

Onko joku muu kokeillut sometaukoa? Jos olet niin kerro havaintosi! 🙂

-Laura

Nössö, mikä nössö

Viimeisen lomapäivän tunnit käyvät vähiin, joten päätän mennä nukkumaan, jotta olen aamulla virkeänä lähdössä töihin. Nukkumaanmenoaika ei juurikaan ole vaihtunut loman aikana verrattuna arkeen. Sujahdan lakanoiden väliin, laitan puhelimen lataukseen, sammutan valot ja suljen silmäni. Hetken aikaa tuntuu mukavan rennolta ja siltä kuin uni olisi tuloillaan. Mutta sitten käy jotain. Tulee ajatus. Tulee toinenkin ajatus ja senkin jälkeen vielä uusi ajatus. Siinä sitten ollaan ajatusten kera, mutta se tärkein eli uni vähän niin kuin jäi. Sitä ei vaan enää ole tulossa! Sen sijaan pää täyttyy lisää kaiken maailman ajatuksista ja ideoista niin kanin hoidosta työasioihin kuin vanhoihin koulukavereihin, joita et ole tavannut ties moneen (kymmeneen) vuoteen. Mutta se uni, sitä ei vaan tule. Olenko mä ainoa viimeisen lomaillan unettomuuden uhri vai löytyykö muitakin? Ymmärrän toki jos vuorokausirytmi kääntyy päälaelleen lomalla, mutta kun mulle ei niin käynyt…

Eilen illalla en meinannut saada unta, mutta mieleeni putkahti ihan tuosta noin vaan uuden blogitekstin aihe ja sen vuoksi tässä nyt näpytellään niin maan perkeleesti kirjaimia toisensa perään. Mun piti oikein puhelimeen kirjoittaa ylös, että varmasti muistan kirjoittaa tästä aiheesta (tosi hyvin kirjoitinkin sillä numeroin otsikot seuraavasti: 1, 2, 4, 3, 4, 5 ja 6). Sen verran maukkaalta aiheelta vaikutti. Ainakin mun mielestäni. Jos ei ehkä niin hirmu maukas, mutta ainakin se on ehkä hieman paljastava. Aion nimittäin kertoa jutuista, joita mä pelkään, inhoan ja joiden suhteen nössöilen. Kaikki ei välttämättä ole niin hirmu noloja paljastuksia ja osa niistä on ehkä jopa ihan positiivisiakin nössöilyn aiheita, mutta kerron ne silti. Sanan nössö olen oppinut ala-asteella naapurin tytöltä, joka leikkisästi haukkui pikkusiskoaan välillä nössöksi. Sana kuulosti ala-asteikäisenä sen verran kivalta, että päätin jättää sen omaan sanavarastooni ja käyttää nyt tässä postauksessa.

Mutta mennäänpä itse asiaan. Näissä asioissa mä olen vähän nössö:

1. Tupakka
En ole koskaan polttanut saati edes maistanut tupakkaa (enkä nuuskaa). Mä vaan en voi sietää tupakan savua ja siitä vaatteisiin ja tukkaan jäävää hajua. Tämän vuoksi mua ei juurikaan 18-vuotiaana (eikä ennen sitä) nähty baareissa bilettämässä. Vasta kun tupakkalakiin tuli muutos niin, ettei baareissa saanut enää polttaa kuin niille tarkoitutuissa paikoissa, saatoin eksyä useammin yökerhoihin juhlimaan. Ne tilanteet, joissa tupakoitsija vetää ns. viimeiset henkoset ja istuu sen jälkeen autoon tai tulee muihin sisätiloihin ja vieläpä tosi lähelle mua, on todella kuvottavia. Tai jos joutuu pitämään toisen tupakkaa kädessä ja sen jälkeen omat sormet haisee röökille. Yäk (tähän kuuluisi laittaa sellainen oksennusemoji)!

2. Puhelimen käyttö autolla ajaessa
Tämä lienee ehkä ihan positiivinenkin nössöilyn aihe, mutta niin se vaan on, että mä en uskalla käyttää puhelinta ajaessani autoa. En kovin helposti vastaa puheluihin enkä varmana uskalla lähteä kirjoittamaan viestejä. Liikennevaloissa odottaessa saatan tehdä poikkeuksen viestien suhteen jos tiedän pystyväni vastaamaan mahdollisimman lyhyesti. Mutta että päivittäisin Snapchatia tai Insta Storyyn videoita ja kuvia niin ei helvetissä onnistu. Moni näyttää pystyvän, mutta mä en. Niin paljon en luota itseeni ja ajotaitoihini, että tieten tahtoen vaarantaisin toisten liikenteen käyttäjien turvallisuutta. Toki Google mapsia käytän navigoimiseen, mutta mä pysähdyn aina jos puhelin sekoaa tai käy jotain muuta vastaavaa.

3. Vakionopeudensäätimen käyttö autossa
Muistan ikuisesti sen hetken kun kokeilin ensimmäistä kertaa vakionopeudensäädintä. Siitä on nyt ehkä 10 vuotta. Se tuntui niin kamalalta! Mulle tuli tunne, etten pysty hallitsemaan autoa samalla tavalla kuin jos itse säätelisin kaasua polkimen avulla. Auto vain jatkoi matkaansa. Ihan kauheeta! Nyt olen tullut ehkä hieman enemmän sinuiksi tämän teknisen härpäkkeen kanssa, että saatan sitä joskus pidemmillä matkoilla käyttääkin, mutta olen viimeksi ns. pitkää matkaa ajanut itsenäisyyspäivän tienoilla ja sitä ennen viime vuoden toukokuussa. Että tuotaaaa… 😀 Kaupungissa vakionopeudensäätimen käyttäminen on mun mielestä ihan turhaa sillä nopeusrajoitukset vaihtelee jonkin verran ja löytyypä liikenteen seasta aina silloin tällöin niitäkin kuskeja, joilla nopeudet sahaa eessuntaas. Pitkillä matkoilla säädintä tulee käytettyä lähinnä silloin kun nopeudet pysyvät pääosin samoina pitkän aikaa.

4. Yksin matkustaminen ulkomaille
Ajatus siitä, että lähtisin yksin ulkomaan matkalle tuntuu ihan järjettömältä. Saattaisin ehkä pystyä sellaiseen all in clusive -tyyppiseen löhölomaan, jossa hyppäisin kentältä matkatoimiston bussiin, joka veisi mut hotellille ja takaisin loman jälkeen kentälle. Hotellissa olisi kuntosali ja ryhmäliikuntatuneja, joten auringonoton yhteydessä pääsisi vähän liikkumaankin. Mutta että lähtisin yksinäni suunnistamaan julkisilla kulkuvälineillä jossain tuntemattomassa kaupungissa niin ei tuu tapahtumaan 😀 Ja siks toisekseen, matkustamisessa parasta on se, kun ne hetket voi jakaa yhden tai useamman ihmisen kanssa. Yksin en todennäköisesti osaisi nauttia samalla tavalla.

5. Lenkkeily tuntemattomassa maastossa
Tämä menee vähän samaan kategoriaan kuin edellinenkin, mutta nyt puhutaan ihan vaan vaikka kotimaan kaupungeista, jonka lähiseutua en tunne. Näin käy usein muuton yhteydessä ja mulla menee aina tovi ennen kuin uskalla poiketa tutusta ja turvalliesta lenkkireitistä. Usein haluan käydä ensin jonkun muun kanssa tutustumassa ja sitten tallaan sitä reittiä jonkin aikaa kunnes uskaltauduin uusille poluille. Tämä johtuu puhtaasti siitä, että mun suuntavaisto ei ole mikään maailman paras. Tässä on myös syy sille miksi en ihan helpolla lähde yksin reissuunkaan. Musta on ihana matkustella Jontun kanssa, koska Jontulla ihan järjettömän hyvä suuntavaisto ja tunnen oloni turvalliseksi Joonaksen seurassa kun voin luottaa siihen, että hän löytää aina perille.

6. Pyöräily
Vaikka tykkään vauhdista niin pyöräilyyn en ole koskaan oikein syttynyt. Toki lapsena tuli pyöräiltyä jonkin verran ja teininä pyöräilin kesätöihin joka päivä n. 20 kilsaa päivässä, mutta en ole siitä koskaan silti tykännyt. Joka kerta satulaan hypätessä on pieni pelko persiissä sydämen hakatessa tuhatta ja sataa. Olen yrittänyt aloittaa pyöräilyä aina uudelleen ja uudelleen mm. työmatkapyöräilyn muodossa, mutta kun olen nyt muutaman vuoden seurannut pyöräilijöiden touhua täällä Helsingissä, ei mua ihan helpolla saa sinne muiden hurjapäiden sekaan. Mielummin kävelen vaikka kaksi tuntia kuin pyöräilen saman matkan puolessa tunnissa. Toinen on myös käsijarrun käyttö pyöräillessä. Mieluiten käytän mummojarruja (ts. jalkajarruja) kuin käsijarrua, jonka vuoksi voisin lentää vaikka tangon yli ja suoraan auton alle. Huih! 😀 Jännä juttu sinänsä, että rakastan spinnigiä, mutta vihaan pyöräilyä. Mutta spinningissä saa polkea rauhassa eikä tarvitse havainnoida ympärillä suhaavaa muuta liikennettä 😉

7. Rullaluistelu
Tämä on sellainen laji, jonka haluaisin oppia, mutta en vain uskalla. Kokeilin rullaluistelua about kymmenen vuotta sitten ensimmäisen ja viimeisen kerran silloisen personal trainerin kehotuksesta (lue: painostuksesta). Ostin silloin luistimien lisäksi myös sauvat kun niiden kerrottiin helpottavan jarruttamista. No, eipä auttanut eikä laji päätynyt koskaan mun sydämeen vaikka koko kesän yritin lajia lämmitellä. Luistimet löytyvät edelleen mun vahempieni varastosta enkä todennäköisesti tule niitä enää käyttämään. Suurin pelko luistelun suhteen on se, että en saa jarrutettua tarpeeksi ja ajaudun päin muuta liikennettä. Kenties osa pelosta johtuu siitäkin, että luistimien päällä olen normaalia pidempi ja hämäännyn siitä kovin. Olenhan normaalisti pitkän huiskeat 158 senttimetriä 😀

Noin. Tulipahan julkistettua pahimmat mörköni ja päästettyä sisäinen nössöni valloilleen. Millaiset asiat saavat sut nössöilemään vai oletko kenties itsepäinen kovis, joka painaa tulta päin sen enempää miettimättä?

Vaikka eilinen ilta menikin pohtiessa erilaisia pelkoja niin aamulla töihin saapuessani kollega kertoi mun näyttäneen ihanan freesiltä. Ilmeisesti yksi yö valvoen ei vielä vaikuta negatiivisesti ulkonäköön 😀

-Laura

Havaintoja Jenkeistä

Tämä teksti on jatkoa kahdelle edelliselle vaikka onkin eri tavalla otsikoitu. Tässä kerron enemmän omia kokemuksia mm. aikaerosta sekä erilaisia havaintoja Yhdysvalloista.

Meidän reissu Floridaan kesti sen 10 päivää, joista käytännössä kaksi päivää meni lentoihin, joten varsinaisia lomapäiviä jäi kahdeksan. Henkilökohtaisesti voin sanoa, että kyllä riitti päivät oikein hyvin. Meillä tosin oli melko tiukahko aikataulu ja mentiin paikasta toiseen vähän niin kuin tuli perseen alla meiningillä, joten jälkiviisaana sanoisin, että väliin olisi voinut hyvin ottaa parikin levähdyspäivää ilman sen kummempaa etukäteen suunniteltua tekemistä. Reissaaminen on kuitenkin melko rankkaa varsinkin jos on monta paikkaa missä pitäisi ehtiä käymään lyhyen ajan sisällä. Yhden välipäivän olisi voinut pitää esimerkiksi Universal Studio -päivien välissä sillä kahden päivän liput olivat kuuden päivän ajan voimassa. Muistan nähneeni Universal Studiolla puhekuplan, jossa luki: ”I’m going to need a vacation from this vacation!” ja sellainen olo mulla oli kun kotiin päästiin. Oikeastaan jo loppu vaiheessa matkaa alkoi tuntua siltä. Reissua varatessani muistan vielä harmitelleeni, että eikö me nyt ollakaan kahta viikkoa reissussa (haaveilin tästä), mutta onneksi oli muutama päivä aikaa toipua ennen töihin paluuta.

Aikaero
Tämä lineee suurin syy sille, että kotiin pääsyn jälkeen tuntui siltä, ettei olisi koskaan lomalla ollutkaan. Floridassa eletään seitsemän tunnin verran jäljessä Suomen aikaan. Sinne päin matkustettaessa aikaero ei ole ehkä niin paha, mutta kotiin tullessa sen kyllä tunsi. Ja mä vielä sinisilmäisesti ajattelin, että ei nyt tommoinen aikaero voi tuntua missään 😀 Mutta jos lähdet paluulennolle tiistaina klo 14.30 ja olet kotona keskiviikkona klo 11 niin mitäpä luulet, tuntuuko? Varsinkin kun lentokoneessa ei kovin hyvin saa nukuttua. Kymmenen tunnin lento on pari vuotta sitten koettu Gambian lennolla, mutta siellä aikaero ei ollut niin suuri, joten en ole koskaan joutunut kokemaan jetlagin aiheuttamia tuntemuksia.

Kun me päästiin kotiin, alkoi armoton siivous- ja pyykkirumba sillä olinhan ollut kaukaa viisas ja mennyt varaamaan pyykkituvan heti paluulentopäivän iltapäivälle. Lisäksi meidän olohuoneen seinä oli saanut loman aikana uuden tapetin, joten koko kämppä piti siivota remonttipölystä. Näiden jälkeen piti vielä käydä täydentämässä jääkaappia. Kun oltiin kaikki nämä saatu tehtyä sekä syöty hieman jotain, alkoi armoton väsymys. Kumpikaan ei meinannut millään pysyä hereillä vaikka kello oli vasta viisi iltapäivällä. Pakotettiin itsemme pysymään hereillä siihen saakka kunnes olisi inhimillisempää mennä nukkumaan. Painuttiin pehkuihin 9-10 aikoihin, mutta eihän se uni tullutkaan ja muistan kukkuneeni vielä aamuyön tunneilla. Kunnes uni alkoi maittaa aina iltapäivä puoli kolmeen saakka. Koska töihin paluu koitti heti viikonlopun jälkeen maanantaina, oli mun pakko hakea apteekista melatoniinia nukahtamisen avuksi. Muistan yhtenä yönä jopa itkeä tihrustaneeni kun uni ei millään meinannut tulla. Toisaalta, saatoin myös samalla stressata sitä, että unirytmi on korjattava, jotta voin palata virkeänä töihin. Tästä viisastuneena aion seuraavalla kerralla varata aikaerosta toipumiselle aikaa.

Sää
Floridan ilmasto kuuluu trooppiseen alueeseen eli lämpölukeman pysyttelee lähellä +30C, mutta se ei tunnu samalta kuin Suomessa tuollaisissa lämpötiloissa sillä samaan aikaan kun siellä on todella lämmin ja kuuma, on siellä myös todella kosteaa. Ilmankosteus pysytteli koko loman aikana 80-90% kieppeillä, joten vähän kuin olisi ollut saunassa 😀 Ilmastointi oli siis kova sana ja varjossa oleskelusta ei ollut mitään hyötyä jos ei ollut tuulettimia. Mulla meni pari päivää ennen kuin totuin kuuman kosteaan ilmastoon, mutta sen jälkeen se tuntui jo lähes normaalilta, että hikoaa jo ajatuksesta astua ovesta ulos. Näin allergikkona huomasin, että mun oli helpompi hengittää siellä eikä lääkkeitäkään tarvinnut allergiaoireisiin, joista Suomessa kärsin. Ainoastaan aurinkoihottumaan aiheuttamaan kutinaan jouduin pari kertaa ottamaan tabletin. Kostea ilmasto on allergiselle oiva paikka elää sillä limakalvot saavat tarvitsemaansa kosteutta.

Kesäkuu lienee Floridassa ns. sadekautta ja lähes joka päivä siellä tulikin jonkinlaisia vesikuuroja, mutta onneksi yhtenäkään päivänä ei satanut koko päivää. Eli vähän kuin Suomessa olisi ollut, paitsi että sateet ei vaikuttanut lämpötiloihin 🙂

Isänmaallisuus
Ihan ensimmäinen asia, jonka huomasin jo Miamin kentällä mennessämme metron tapaisella pienellä junalla autojen vuokrauspisteelle oli isänmaallisuus ja Yhdysvaltojen liput. Lippuja oli joka paikassa ja ne oli jättimäisiä verrattuna Suomen lippuun, joka liehuu vaikka itsenäisyyspäivän kunniaksi lipputangossa. Tai ainakin osa niistä näytti tosi isoilta. Hassuin paikka, jossa lippuja oli enemmänkin oli autokauppojen pihat. Aidoissa oli isompia lippuja ja myytävien autojen keulassa oli pienempiä lippuja. Isänmaallisuus näkyi myös autojen rekisterikilvissä tai jossain kohtaa auton takaosassa. Yleisin teksti takapuskurissa oli ”Proud army mom”. Huomasin myös Kennedy Space Centerissä, että yksi poika otti hattunsa pois päästä kun katseltiin videota, jossa kerrottiin amerikkalaisten astronauttien kuolleen matkalla avaruuteen.

Asiakaspalvelutaidot
Tästä aiheesta taisin reissustakin jo Snäpätä ja laittaa Insta Storyyn oman mielipiteeni, mutta kerrotaan se vielä tänne blogiinkin sillä kaikki eivät välttämättä kyseisiä sosiaalisen median kanavia seuraa. Matkan aikana tuli aika monta kertaa käytyä kahviloissa, ravintoloissa ja ruokakaupoissa ja itselläni oli ennakkokäsityksenä, että jenkit ovat todella ystävällisiä ja iloisia ihmisiä, oikein kunnon sellaista palvelukansaa. Mutta eipä ollut. Meidän kokemuksista vain pieni osa oli sellaisia ja suurin osa taas todella välinpitämättömiä ja heistä huokui päälle päin se, että he olivat töissä vain rahan vuoksi eikä heitä kiinnostanut pätkääkään asiakkaan tyytyväisyys. Jos yritti ravintolassa kysyä jotain, sai tylyn vastauksen eikä kaikki ottanut edes katsekontaktia. Toki ihmiset muuten olivat puheliaita ja saattoivat suomalaisen kauhistukseksi ruveta hississä juttelemaan niitä näitä, mutta asiakaspalvelutilanteissa sosiaalisuutta tai iloisuutta ei juuri päässyt kokemaan. Vai johtuiko tämä siitä, että oltiin turisteja? En tiedä.

Kokolattiamatot
Tämä nyt ei tullut yllätyksenä, mutta niitä kokolattiamattoja oli kolmessa majoituspaikassa neljästä. Ainoastaan Miamin kämpässä oli lattiamateriaalina käytetty laattaa kun muissa oli kokolattiamattoa. Onhan se joo kiva herätä aamulla pehmeälle matolle eikä suihkun jälkeen tarvitse pelätä liukastumista, mutta silti. Ne on vaan ensinnäkin aivan karmean näköisiä ja toisekseen älyttömän epähygieenisiä. Hyi ja yäk 😀

Ruokakaupat ja hintataso
Yleisimmät ruokakaupat, joissa me käytiin oli Walmart ja Publix sekä pari kertaa pyörähdettiin luomuruokakauppa Whole Foods’ssa. Hintatasoltaan näitä voisi verrata ehkä niin, että Walmart on Prisma, Publix olisi Citymarket ja Whole Food’s Stockan herkku. Eli Walmart oli halvin, sitten Publix ja kallein niistä luomukauppa. Walmart ja Publixi eroaa toisistaan sillä, että Walmartissa on ruoan lisäksi paljon kaikkea muutakin, mutta publixissa oli vain ruokaa. Ruoka on melko lailla saman hintaista kuin Suomessa, mutta eineksiä sai halvalla, varsinkin niitä jättipaketteja. Pakasteita porukka näytti ostavan paljon ja kylmähyllyistä löytyikin ihan kaikkea mahdollista vihanneksista donitseihin. Leipäosastolta löytyi valmiita jättimäisiä kakkuja sekä kakkuja, jotka oli laitettu muovirasioihin. Vähän kuin sellainen take away -tyylinen, mutta en kyllä itse jaksaisi kerralla syödä. Söisitkö itse? 😀

Toinen huomiota herättävä seikka oli ruokatavaroiden pakkaus. Jenkeissä ei itse pakata ruokaostoksia lainkaan vaan sitä varten on kassojen päädyssä erikseen siihen hommaan palkattu työntekijä. Mutta tämä ei ole se, mikä herätti ihmetystä meissä vaan tavaroiden pakkaustyyli. Kaikissa kaupoissa oli nimittäin sellainen systeemi, että yhteen muovikassiin laitettiin kolme tai korkeintaan neljä tavaraa. Eli käytännössä jos ostit enemmän ruokaa kerralla, sait kantaa noin 20 muovipussia ulos mennessä. Että missä olikaan se ekologisuus? 😀

Lähtisinkö uudelleen?
Meillä oli ensin ajatuksena olla koko loma Miamissa, mutta saatiin tuttavien kautta kuulla, ettei siellä riitä 10 päiväksi tekemistä. Onneksi kuunneltiin, koska se piti paikkansa. Meillähän oli majoitus varattuna lauantaista keskiviikkoon eli neljäksi yöksi ja näin jälkikäteen ajateltuna olisimme voineet hyvinkin olla yhden päivän vähemmän Miamissa. Onneksi meillä oli auto käytössä, joten käytiin parina iltana ilta-ajelulla lähikaupungeissa. Voisin siis lähteä uudelleenkin, mutten ihan hirmu moneksi päiväksi en lähtisi enää pelkästään Miamiin. Siitä voisi lentää sisäisellä lennolla vaikka johonkin toiseen kaupunkiin, esim. New Yorkiin tai Los Angelesiin. Toki Miamiin voisi tehdä vaikka shoppailu- ja rantalöhöloman jolloin ajan saisi kulumaan suurissa ostoskeskuksissa ja aurinkoa ottaen 🙂

Miamin yllä

Floridassa, osa 2

Florida -sarja jatkuu! Tämän osion aiheina on majoitukset sekä turistikohteet, joissa vierailtiin. Kävimme matkamme aikana Miamissa, Key Westissä, Orlandossa, Clearwaterissa, Naplesissa ja Tampssa, joten nähtävää riitti. Ihan kaikissa kaupungeissa ei tosin käyty kuin pikavisiitillä sillä käytiin usein ilta-ajelulla ja päädyttiin johonkin random kaupunkiin. Näin ollen niistä on vaikea kertoa syvällisempää kokemusta eikä kuviakaan välttämättä ole räpsitty.

Perinteinen hoitellimajoitus on Floridassa melko kallista touhua eikä niihin kuulu aina välttämättä edes aamiaista, joten lähes kaikki reissumme majoitukset olivat huoneistohotellin tyyppisiä. Ainoastaan yhden yön vietimme hotellissa.

Miamissa
Miamissa meillä oli majoitus varattuna neljäksi päiväksi mikä oli tämän reissun pisin aika yhdessä paikassa. Majoituksena meillä toimi River Oaks Marina & Tower, joka sijaitsi hieman kauempana Miamin ydinkeskustasta. Tämä oli korkea, yli 20 kerroksinen rakennus, joka muistutti hotellia, mutta siellä asusteli kuitenkin pidempiaikaisiakin asukkaita. Hotellia tämä muistutti sen puolesta, että ala-aulassa oli infotiski sekä huoneistoissa oli liinavaatteet sängyssä ja kylppärissä oli pyyhkeet sekä pienet saippuat, shampoot, suihkugeelit ja hoitoaineet. Lisäksi auton pysäköinti hoidettiin asukkaiden puolesta ns. Valet parking -tyylillä eli rakennuksen edessä oli työntekijä, joka pysäköi auton puolestamme parkkihalliin ja haki sen meille kun jonnekin haluttiin lähteä. Asunnon varustelutaso oli sellainen, että siellä olisi hyvin elellyt pidemmänkin tovin. Sieltä löytyi kaikki tarvittavat keittiön kodinkoneet sekä pyykinpesukone.

Ensimmäinen lomapäivä meni pitkän lennon ja aikaeron aiheuttamassa pöhnässä, joten kävimme vain Walmartista hakemassa jääkaappiin ruokaa, ajelemassa hieman ympäriinsä ja tsekkaamassa itse Miami Beach. Toinen päivä oli pyhitetty shoppailulle Sawgrass Mills -ostoskeskuksessa, joka oli täynnä eri merkkiliikkeiden Outlet -myymälöitä. Ja se oli iso! Oltiin parkkipaikalla noin klo 11 aikaan aamupäivästä ja silloin löytyi vielä muutamia vapaita parkkiruutuja, mutta kun iltapäivällä 3-4 aikaan lähdettiin, porukka kyttäsi vapautuvia paikkoja.

Yhtenä päivänä käytiin pyörähtämässä Key Westissä, jonne oli muutaman tunnin ajomatka Miamista. Ja ihan kirjaimellisesti se oli pyörähdys. Siellä oli niin paljon turisteja, että hyvä kun autolla mahtui ajamaan. Meidän oli tarkoitus käydä katsomassa Key Westin maamerkkiä, mutta koska kaduilla oli niin paljon porukkaa niin ei sitten jaksettu mennä sinne asti vaan tehtiin autolla pieni kierros kylässä ja lähdettiin takaisin Miamiin. Paikka olisi ollut todella kuvauksellinenkin, mutta kuvia ei nyt tällä kerralla tullut otettua yhtään. Sen verran ahdisti paikan ihmispaljous. Tai no, käytiin me syömässä (ei tosin siinä ytimessä) sekä otettiin Starbuckisista kahvit mukaan paluumatkalle.

Kuva Googlesta

Takaisin Miamiin

Tosiaan, Joonas on ulkomaalaisille vaikea nimi, koska kaksi samaa vokaalia peräkkäin. Gambiassa Joonas sai nimekseen Johanna, joten tästä lähtien reissaan miehen kanssa, joka on nimeltään Johanna Jannis 😀 Laura on sen verran kansainvälinen nimi, joten se osataan joskus lausua jopa suomalaisittain.

Teimme Miamista käsin myös päiväreissun Everglades’n alligaattoripuistoon, jossa päästiin näkemään alligaattoripainia (puiston henkilökuntaan kuuluva henkilö paini alligaattorin kanssa) sekä alligaattoreiden ruokailuhetken, joka tosin on lähinnä pelkkää showta sillä alligaattorit eivät oikeasti syö säännöllisesti. Puistossa päästiin kokemaan myös jokiajelu isopropelisella veneellä (en tiedä mikä on suomeksi, mutta englanniksi airboat) sekä pitämään pientä alligaattorin vauvaa kädessä.

Paikkana ihan kiva, mutta ei hirveästi tunteita herättävä. Tietty oli kiva päästä pitelemään vauva-alligaattoria sylissä sekä veneajelu rämeikössä oli oma kokemuksensa alligaattoreiden uiskennellessa parhaillaan puolen metrin päässä. Bongattiin puussa myös joku tosi iso lisko löhöilemässä. Veneajelu oli mukava siinäkin mielessä, että kun ajettiin kovaa, ei ollut niin kuuma 😀

Kohti Orlandoa
Noin puolessa välissä lomaa oli aika vaihtaa maisemaa Miamista, joten suunnattiin auton keula kohti Orlandoa, jossa meillä oli seuraava majoitus varattuna. Ajomatkaa oli parin tunnin verran ja ennen kun saavuttiin seuraavaan majoitukseemme, tehtiin pieni mutka Kennedy Space Centerin kautta. Siellä vierähtikin useampi tunti eikä edes keretty kaikkea käymään läpi.

Lippujen oston jälkeen hyppäsimme bussiin, joka kierteli alueella, jossa valmistetaan avaruussukkuloita sekä laukaistaan niitä ilmaan. Kuskimme kertoi matkan aikana historiaa Nasan toiminnasta sekä pääsimme näkemään vierestä (bussissa istuen) erilaisia laukaisualustoja. Bussikierros kesti ehkä noin puoli tuntia, kenties 45 minuuttiakin ja kierroksen jälkeen meidät jätettiin isoon rakennukseen, jossa pääsi kokemaan mm. tunnelmia avaruusalusten laukaisutunnelmista, kuuhun laskeutumisessa sekä kokemaan simulaattorissa laukaisun ja lennon hetket avaruusaluksessa. Simulaattori oli tarkkaan ohjattua toimintaa ja ennen simulaattoriin nousemista kaikki kävivät läpi tarkat turvallisuusohjeistukset.

Paikkana tämä oli kyllä näkemisen arvoinen ja lapsille riittäisi varmasti paljon ihmeteltävää vaikkakin lontoota olisi hyvä osata, että ymmärtää. Aikuisten silmin katseltuna tämä turistikohde oli hieman tekemällä tehty. Tosin bussikiertely sekä paikoista siirtymiset olivat hyvin suunniteltu ja aikataulutettuja, joten ns. turhan päiväistä palloilua ei paljon kerennyt välissä tulemaan.

Universal Studios
Nyt päästään paikkaan, joka oli ehdottomasti reissumme kohokohta. Sen verran täytyy tähän alkuun tunnustaa, että luulin paikan olevan hieman erilainen kuin mitä se oikeasti oli. En ollut edes juuri Googlettanut tätä paikkaa etukäteen. Ajattelin, että täällä pääsee näkemään Universal Studiossa tehtyjen leffojen rekvisiittoja sekä muuta sälää, mutta paikka olikin enemmän teema- ja huvipuiston yhdistelmä.

Takana oleva maapallo lienee yksi maailman kuvatuimmista.

Alue on todella iso ja siihen kuuluu kolme eri osiota; Universal Studios of Florida, Universal’s Island of Adventure ja Volcano Bay. Kaksi ensimmäistä näistä on huvipuistomaisia kun Volcano Bay on taas vesiteemapuisto. Meillä oli ostettuna kahden päivän liput, joten tuo uutuuskohde tällä kertaa näkemättä, mutta vaikutti kyllä näkemisen arvoiselta paikalta sekin.

Mikäli Universal Studiolla haluaa vierailla, kannattaa ehdottomasti ostaa kahden päivän liput vaikka se todella kallista touhua onkin. Yhdessä päivässä ei kerkeä kaikkea kokemaan ja näkemään, varsinkaan jos sattuu olemaan ruuhka-aika. Alueelle kannattaa mennä ajoissa jo aamupäivän aikana, jotta välttyy suurimmilta jonotuksilta sekä saa auton parkkiin (parkkeeraus oli tosin ohjattu eikä autoa saanut ihan mihin tahansa ruutuun ajaa). Toki alueen lähistöltä löytyy hotelleja (ja käsittääkseni niihin myydään paketteja alueelle), joten jos ei ole autoa käytössä vaan tarkoituksena on käydä vain täällä, pääsee alueelle näppärästi kävellen. Kenties kuljetuksiakin hotelleilta järjestetään. Ennen lippujen ostamista jokainen käy läpi vielä turvatarkastuksen, johon kannattaa myös varata aikaa sillä jonottaminen ei ole suomalaisille tyypillistä jonossa seisomista vaan porukka hengailee epämääräisessä läjässä, joka tosin liikkuu kyllä silloin tällöin eteenpäin.

Teemapuistossa on nimensä mukaisesti eri teemoilla tehtyä rideja eli vuoristoratoja, joista suurin osa oli sisävuoristoratoja. Jonot laitteisiin olivat keskimäärin 45-60 minuuttisia, mutta pidempäänkin saattoi joutua jonottamaan. Meillä pisin jonotusaika oli 1,5 tuntia ja se oli King Kongin jono. Laitteisiin jonottaminen oli tehty ovelasti sillä jo sen aikana pääsi tutustumaan riden aiheeseen kuuntelemalla kaiuttimista ja/tai seuraamalla näytöistä tulevaa tarinaa. Toki nämä tulivat nauhalta ja jos jono oli pitkä, saattoi joutua kuuntelemaan saman tarinan useamman kerran. Mutta siinä vaiheessa koko alueen kattava wifi pelasti, joten pääsi uppoutumaan somen ihmeelliseen maailmaan hetkeksi. Muutenkin tuo alueen kattava wifi oli hyvä sillä puhelimeen sai ladattua Universal Studion sovelluksen, josta näki laitteiden jonotusajat reaaliajassa. Toki jonotusajat näkyivät myös laitteiden ulkopuolella.

Universal Studios of Floridan ja Universal’s Island of Adventuren väliä pääsi siirtymään kävellen tai sitten Harry Potterista tutulla Hogwarts Expressin kyydissä. Tämäkin oli oma laitteensa jonotuksineen ja teemoineen vaikka ei ihan niin hurja ollutkaan kuin muut alueen laitteet.

Hogwarts Expressin Juna-asemalta.
Minions -riden teema.

Itse ridet olivat jotain aivan käsittämätöntä. Lintsin sisävuoristorata ei ole mitään näihin 3D ja 4D rideihin verrattuna! Vaikka suurin osa laitteista meneekin suoraa rataa pitkin niin matkan aikana tuntui, että laite menee ylös, alas tai sivulle. Osa laitteista myös tärisi tai jopa pyöri ja se tietenkin lisäsi todellisuuden tuntua. Men in Blackissä pääsi itse ampumaan avaruusolioita ja kisaamaan kaverin kanssa pistemääristä. Kaikkien ratojen jälkeen laitteista poistuminen oli tehty suoraan laitteen teeman mukaiseen lahjatavarakauppaan, joten niitä alueella riitti. Oli Minionseja, Spidermania, Men in Blackia, Transformersia ja paljon, paljon muuta. Joten rahaakin siellä saa palamaan niin halutessaan.

Sisäratojen lisäksi alueilta löytyi myös ns. perinteisempiäkin vuoristoratoja, jotka sitten kiemurtelivat ulkona mennen ylös, alas ja pää alaspäin. Ja täytyy sanoa, että Hulk oli näistä ihan ykkönen! Hyvänä kakkosena tulevat Harry Potterin teemapuistossa olevat lohikäärmeet, joita oli kaksi. Niihin tosin jonotettiin samaa reittiä, joten ihan loppumetreillä sai valita, haluaako hypätä punaisen vai sinisen lohikäärmeen kyytiin. Riden jälkeen sai halutessaan mennä vielä uusintakierrokselle jos halusi testata vielä toisen heti perään. Näiden jälkeen pää oli niin sekaisin, että kävely oli hieman oudon tuntuista. Pään sekaisin saamiseen riitti siis vain toinen näistä, mutta silti niin huikeita rideja! Näihin hurjempiin laitteisiin joutui ennen jonoon menemistä jättämään laukut ja isommat sekä ns. irtotavarat (esim. aurinkolasit) niille kuuluviin säilytyslokeroihin, jotka olivat ilmaisia. Lokeroiden luona oli tosin aina hirveä ruuhka, joten siellä sai välillä odotella omaa vuoroaan.

Teemahuvipuistopäivät olivat todella rankkoja sillä siellä kuluu käytännössä koko päivä kävellen ja koska Floridassa on lämmin, siellä väsähtää helposti. Me ostettiin lippujen lisäksi muistoksi mukit, joita saimme täyttää molempien päivien aikana niin usein kuin haluttiin. Juomavalikoima oli todella laaja, lähes 100 erilaista. Oli limpparia, vettä, mehuja sekä jääteetä. Limppareitakin oli montaa eri makua ja niitä löytyy niin light -versioina kuin sokerin kanssa, kuten myös jääteevalikoimasta löytyi lightia ja perinteistä. Laitteisiin näitä ei luonnollisesti saanut mukaan ottaa, joten sisärideihin jonottaessa muki tuli juoda tyhjäksi jos ei halunnut täytettynä laittaa reppuun. Ja heti laitteen jälkeen saikin etsiä lähimmän vessan 😀

Majoitus Orlandossa
Orlandon majoituksen suhteen päätimme kokeilla ensimmäistä kertaa Airbnb:tä, jonka kautta varasimme asunnon. Näin ensikokemuksen perusteella voimme kyllä lämpimästi suositella tuota systeemiä. Asunto oli siisti ja kuvien mukainen. Avaimia tähän asuntoon ei tarvittu sillä sisään pääsi ovikoodilla. Sitä en tosin tiedä, että vaihtuuko koodi joka kerta kun vuokralaiset vaihtuvat, mutta toivottavasti näin käy. Muuten ei ole kovin turvallista. Asunnosta ei valitettavasti ole kuvia sisältä, mutta se oli suurehko yksiö, jossa oli erillinen keittiö, kylppäri sekä yhdistetty makkari ja olohuone. Omistajalla oli kauneushoitola viereisessä talossa, joten hänetkin pääsimme parkkipaikalla livenä tapaamaan sekä häneltä olisi voinut käydä kysymässä jos jotain olisi tullut mieleen. Oikein positiivinen kokemus.

Asuntomme sijaitsi talon yläkerrassa.

Sta’n pla Motel
Seuraava etappi Orlandon jälkeen oli Clearwater, jossa meillä oli yhdeksi yöksi huone motellissa. Olin rehellisesti sanottuna kauhusta kankeana kun Joonas tätä ehdotti sillä omat mielikuvani motelleista ovat ei niin mieluisia. Toki mielikuvat perustuvat vain jenkkileffoissa ja -sarjoissa näkyviin motelleihin, jotka usein ovat melko rosoisia. Olimme tuttavan kautta saaneet motellista suosituksen, joten suostuin lopulta Joonaksen ehdotukseen. Huoneemme oli siisti, lakanat puhtaat ja allaskin näytti olevan paljon käytössä sekä sitä putsattiin joka päivä, joten ehdottomasti yhdytään tuttavamme suositukseen. Toki huoneessa näkyi käytön jälkiä niin kokolattiamatossa kuin sohvan kankaassa, mutta näkyy niitä suomalaisten hotellienkin kalusteissa, jotka usein ovat niin ikään 80- ja 90- lukujen tyylisiä.

Täällä otimme reissumme ainoat rusketusrajat Clearwater Beachilla sekä jätimme talviturkkimme Meksikonlahteen. Vesi oli pirun lämmintä, joten kovin virkistävä uintihetki meressä ei ollut. Rantatuolit ja varjo maksoivat $30 iltapäivä viiteen saakka, jonka jälkeen maksu oli $15. Melko tyyristä touhua tuo rannalla löhöäminen. Miami Beachilla emme käyneet rannalla ollenkaan, joten siitä en osaa sanoa, maksaako sielläkin auringon ottaminen.

Clearwater Beach

Naples golf and beach Resort
Välttyäksemme paluulentopäivänä monen tunnin ajomatkalta Clearwaterista Miamin kentälle, yövyimme viimeisen yömme hotellissa. Toiveena, että olisimme päässeet rannalle ja altaalle löhöämään, mutta epäonneksemme sinä päivänä satoi tai oli muuten pilvistä, joten auringon ottamisesta ei tullut mitään. Naplesissa sijaitseva hotelli oli Floridan matkamme kallein, mutta jokin siinä silti tökki. Kenties mielipiteeseen vaikutti se, että huoneessa olleet vesipullot maksoivat $6 kappale ja netistäkin joutui pulittamaan $10 vuorokaudelta kun kaikissa muissa majoituksissamme netti kuului majoituksen hintaan. Aamupalakaan ei tähän kuulunut, joten haimme jotain kaupasta automatkalle. Ihan kiva, mutta kallis.

Huh! Siinä oli kakkososa. Tulihan pitkä 😀 Joten mun on tehtävä kolmaskin osa, koska haluan vielä yleisellä tasolla kertoa omia kokemuksiani ja huomioita Jenkeistä.

Ensi kertaan siis 😉

-Laura

Floridassa, osa 1

Taas on vierähtänyt aikaa siitä kun viimeksi kirjoitin tänne, joten ajattelin murtaa hiljaisuuden muurin ja tulla kertomaan hieman meidän Floridan matkastamme. Paljon olen reissun aikana jakanut kuvia ja videoita Instagramissa sekä jonkin verran Snapchatissa, mutta nyt voisin kertoa hieman omia mielipiteitäni ja vinkkejä paikoista, joissa pyörähdettiin. Asiaa on tosin 10 päivän reissusta sen verran paljon, että kirjoittelen tämän pienissä osissa. Tässä ensimmäisessä on juttua reissun alkutaipleesta, kuten lennoista, saapumisesta Miamiin sekä auton vuokraamisesta ja ajamisesta Floridan liikenteessä. Seuraavaan osioon kirjoittelen sitten enemmän majoituksista, kaupungeista ja paikoista, joissa ehdittiin käymään.

Lennot
Lentoliput oli varattu Helsingistä Köpiksen kautta Miamiin ja paluumatkana toimi samanmoinen yhdistelmä. Lentoaika oli 10 tunnin kieppeillä, mutta koska Floridan aikaero Suomeen on 7 tuntia vähemmän kuin Suomessa, lensimme menomatkalla käytännössä aikaa vastaan. Lento lähti Helsingistä Kööpenhaminaan lauantaiaamuna klo 6.45 ja Köpiksessä meillä oli parin tunnin odottelu. Perillä Miamissa olimme paikallista aikaa noin klo 11 aikaan (en muista ihan tarkkaan, mutta puolen päivän tienoilla). Kotiin päin tultaessa lentomme lähti Köpikseen kahden aikaan iltapäivällä tiistaina ja kotona Suomessa olimme muistaakseni aamupäivällä keskiviikkona. Paluulento tuntui paljon pidemmältä ja puuduttavammalta kuin menomatka. Toisaalta Köpiksen reilu tunnin lento Helsinkiin ei tuntunut enää missään Miamin lennon jälkeen. Hieman kyllä kateellisina katseltiin business -luokkalaisia, joilla oli mahdollisuus makuuasentoon lennon aikana. Turistiluokassa oli jokaiselle paikalle varattu tyyny, viltti, vesipullo ja kuulokkeet. Lisäksi jokaisella paikalla oli tabletti, johon oli ladattu musiikkia, leffoja, sarjoja ja pelejä. Niistä pystyi myös halutessaan katsomaan kamerakuvaa keulasta.

Lennon aikana saimme kaksi ateriaa, yhden lämpimän ja yhden välipalan (paluumatkalla aamiainen). Ruoat oli mielestäni yllättävän hyvät lentokoneruoiksi ja kyllä niillä vatsansa täyteen sai. Pisteet erillisestä salaatista! Lämpimän ruoan kanssa sai lisäksi veloituksetta alkoholittomia juomia sekä tietenkin kahvin tai teen. Lentoyhtiönä toimi SAS.

Saapuminen Miamin lentokentälle
Lentokoneesta poistuminen tuntui vapauttavalta ja oli ihanaa päästä kävelemään lentokentälle pitkiä käytäviä pitkin kohti passin tarkastusta. Ensin perinteistä passin tarkastusta jouduimme tosin vastaamaan tietokoneella kyselyyn, jonka perusteella tulostui joko hylätty tai hyväksytty lappu. Lapussa olevan tuomion perusteella (meille tuli hylätty) valitismme sitten jatkojonon, jossa odoteltiin virallisempaa passin tarkastusosiota, joka käytännössä tarkoitti sitä, että virkailija esitti samat kysymykset kuin kone aiemmin sekä jouduimme molemmat antamaan sormen jäljet kaikista sormista. Jonottelu tuntui tuskallisen pitkältä pitkän ja väsyttävän lennon jälkeen eikä tilannetta helpottanut yhtään se, että suurin osa lentokoneestamme tulleista matkustajista joutuivat samaan jonoon kanssamme. Puhumattakaan siitä, että virkailijoita ei ollut kuin kaksi. Valokuvaaminen tai puhelimen käyttö oli tässä vaiheessa kiellettyä ja kun Joonas olisi puhelimella katsonut netistä vuokra-autoomme liittyviä juttuja, oli vartija kuin kärppänä paikalla kertomassa, että puhelin pois. Tähän vaiheeseen meni mun arvioni mukaan aikaa noin 45 minuuttia.

Auton vuokraaminen
Olemme huomanneet, että omalla autolla liikkuminen lomakohteissa on enemän meidän juttu kuin vaikka julkisilla tai matkatoimistojen bussien avulla liikkuminen. Meillä onkin lähes kaikissa lomakohteissa ollut vuokra-auto käytössä (lukuunottamatta Gambiaa). Joissain kohteissa vain muutaman päivän, mutta useimmiten ollaan otettu se jo suoraan kentältä koko loman ajaksi. Näin tehtiin tälläkin kertaa ja olin antanut Joonakselle täydet valtuudet hoitaa tämän osion. Tiesin kentälle saapuessamme vain, että vuokraamo on Sixt ja että toiveena (Jontun) oli saada jenkkiauto.

Passin tarkastuksesta päästyämme laukut odottivat siistissä läjässä lattialla laukkuhihnan luona, joten laukkuja ei enää onneksi tarvinnut sen kummemmin odotella. Kiiruhdimme siis jonottamaan Sixtin jonoon. Se taisikin olla pisin vuokra-autojono ja siinä saimmekin taas tovin odotella. Sixtillä on jonkinlainen sovellus, jossa pääsee jo etukäteen varamaamaan vapaana olevia autoja siitä autoluokasta, josta on auton varannut. Siellä olikin sitten sopivasti vapaana Chevrolet Camaron ja voitte varmasti kuvitella, kuinka innoissaan auton vuokraaja oli saadessaan timmin urheilu- ja avoauton 10 päiväksi ajoon 😀 Värikin oli vielä punainen. Se taisi olla rakkautta ensi silmäyksellä. Auton vuokraaminen oli mutkatonta, mitä nyt autovuokraamojen tapaan yrittivät myydä erillisiä vakuutuksia vuokrahinnan päälle.

Alkuun meni aikaa totutella uuteen autoon, joka oli muuten just eikä melkein kuin meille tehty. Tai siis yhtään enempää laukkuja tai ihmisiä ei olisi Camaroniin mahtunut. Meidän matkalaukut meni juuri ja juuri peräkonttiin, jonne laukut piti laittaa tietyllä tapaa, jotta molemmat mahtuivat kyytiin. Tosin katto auki ei voinut ajaa jos laukut olivat mukana. Takapenkillä oli tilaa sitten kyllä repuille, mutta ei siellä kyllä kukaan olisi voinut enää istua sillä jo mun penkin taakse jäi vain 10 senttimetriä jalkatilaa, Jontulla vielä vähemmän. Eli 2 + 2 paikkainen avoauto on kahdelle oikein passeli menopeli. Ainoastaan penkit ilman ristiselän tukea ja huono näkyvyys pimeisiin kulmiin toivat miinuspisteitä autolle. Ilman kattoa ajaessa näkyvyys oli tosin (yllättäen) täydellinen 😀

Liikenteessä suhaaminen
Onneksemme Jonttu oli ollut kaukaa viisas ja ladannut mun vanhaan puhelimeeni TomTomin navigaattorin. Ilman sitä olisi voinut sormi mennä kyllä suuhun aika vikkelästi. Jopa Jontulla, jolla yleensä on todella hyvä suuntavaisto (toisin kuin allekirjoittaneella). Kaistoja saattaa olla parhaillaan jopa kuusi ja liittymiä on sitten senkin edestä. Osa liittymistä oli nimetty esim. 81A ja 81B, joten piti oikeasti tarkkaan kuunnella ja katsoa TomTomin neuvoja, että milloin poistutaan pääväylältä toivottuun suuntaan. Tovi meni kun totuttiin Jenkkilän tyyliin ajaa ja melko nopeasti kävi selväksi, että siellä ei porukka kovin helpolla väistä, koska kaistoja on niin paljon käytössä. Jengi ajelee siellä tyylillä ”tämä on mun kaista, joten muut väistäkööt”. Ja niin tehtiin sillä melko hurjiakin ohituksia nähtiin kun porukka veteli vasurista ohi ja seuraavan auton ohi oikealta palaten ”omalle” kaistalleen.

Nopeusrajoitukset olivat aika pitkälti Suomen kaltaisia, mutta mm. taajama-alueilla sai hurjastella hieman kovempaa kun taas moottoriteilä saattoi olla 10-20km/h pienemmät rajoitukset Suomeen verrattuna. Paljon näkyi tien varsilla poliiseja, sheriffejä ja ns. state troopereita vainuamassa mm. moottoriteiden keskellä. Niitä oli useimmiten kaksi autoa vastakkain eli tiedä sitten kuinka ahkerasti nopeuksia valvoivat vai puhuivatko vain skeidaa keskenään donitseja syöden 😉 Muutaman kerran nähtiin kyllä, että sinipunavalot välkkyivät tien vieressä kun olivat pysäyttäneet auton.

Yksi selkeä ero Suomen liikennesääntöihin on se, että joissakin valo-ohjatuissa risteyksissä sai kääntyä oikealla vaikka valot olivat punaiset. Ne risteykset, joissa kääntyminen oli kielletty, olivat erikseen ilmoitettu liikennemerkillä. Tosin, tätä sääntöä eivät kaikki noudattaneet vaan aika moni paineli surutta oikealle vaikka se olisi ollut kiellettyä.

Koska Floridassa oli paljon urheiluautoja, joista tehojakin löytyy niin täytyyhän niillä leluilla päästä leikkimään. Monet urheiluautojen omistajat huudattivat moottoreitaan liikenteen seassa ja sattuipa kerran myös sellainenkin tapahtuma, että kaksi urheiluauto kilpailivat keskenään kaksikaistaisella osuudella. Eikä siinä mitään, täytyyhän poikien saada leikkiä, mutta kun se oli pikkasen raivostuttavaa. Pojat matelivat vierekkäisillä kaistoilla normaalin liikenteen edessä ajaen ensin muutaman mailin alinopeutta, jonka jälkeen ottivat kiihdytyskisan keskenään, ajoivat pienen matkan kaasupoljin pohjassa ja jarruttivat. Sitten taas madeltiin normaalin liikenteen seassa tukkien molemmat kaistat ajaen vielä alinopeutta. Ärsyttikö? Kyllä! Yleisesti ottaen autoista täytyy vielä mainita se, että autot ovat siellä kyllä aika pitkälti vain käyttötavaraa sillä melko hurjassa kunnossa suurin osa autoista. Liekö sitten halvempia kuin Suomessa, jossa autoja pidetään kuin kukkaa kämmenellä.

Huh, kylläpä tähän tulikin tekstiä! Ensi kerralla sitten hieman majoituksista ja paikoista, joissa me käytiin ja jos saan pidettyä tekstin lyhyenä niin kerron vielä yleieseti omia kokemuksia ja tuntemuksia, mutta muuten kirjoitan niistäkin vielä oman tekstin. Ja jos joku suunnittelee reissua Floridaan tai Miamiin niin heittäkää kysymyksiä tai ehdotuksia aiheista, joista haluaisitte mun kirjoittavan (toivotaan, että osaan myös tämän 10 päivän kokemuksen perusteella vastata) 🙂

Ensi kertaan! 😉

Kriittinen silmä

Tämä aihe sivuaa aika läheltä aiempaa tekstiäni, mutta ei anneta sen häiritä. Alku on nimittäin sama: kokeilin tänään mun farkkushorteja, jotka menivät kyllä päälle ja nappikin kiinni, mutta olivathan en nyt viime kesään verrattuna napakammat. Laitoin asiasta heti paikalla viestiä ystävälleni, jolle usein avaudun tällaisista jutuista. Kysyin vielä, että muistaako hän, kuinka mä vuosi sitten ihmettelin samojen shortsien olevan niin löysät, että sain kiskottua ne alas ilman, että avasin nappeja ja vetoketjua. Rupesin samantien selaamaa meidän keskustelussa olleita kuvia etsiäkseni vuoden takaisen kuvan, jota tarkoitin.

Kuva löytyi ja siinä matkan varrelta löytyi paljon muitakin kuvia. Jokaikisen kuvan kohdalla ajattelin, että mä oon ollut ihan pirun hyvässä kunnossa! Semmoinen melko mukiin menevän näköinen daami. Mutta mahdoinko ajatella noin kun kuva oli juuri otettu? En. En todellakaan ajatellut. Vaan mietin, että miksi en voisi olla hoikempi, kauniimpi, näyttävämpi ja mitä vielä.

Tässä parit kuvakollaasit, joiden kuvaushetkellä en ollut yhtään tyytyväinen itseeni, mutta tänään kun kuvat näin ajattelin, että himputti miksi sen oman silmän pitää olla niin pirun kriittinen?

Ylemmässä kuvassa mallailen vaatetusta pikkujouluihin ja alemmassa kollaasissa testasin mekkoa, jonka laitoin yksiin häihin. Molemmat kuvat on otettu marras-joulukuun vaihteessa. Ilmeet eivät ole järin iloisia, mutta ei takerruta nyt siihen.

Pikkujouluasun mallailukuvassa inhosin vatsaani, joka tursusi inhottavasti joka paikasta. Molemmat paidat/topit olivat uusia ja näyttäneet sovituskopissa hyvältä, mutta sitten kotisovituksessa ei ollutkaan niin kivoja. Pikkujoulut olivat kuitenkin seuraavana iltana jo, joten en kerennyt enää viemään vaatekappaleita pois tai vaihtamaan toisiin vaatekappaleisiin. Molemmat paidat löytyvät edelleen mun vaatekaapista enkä edes halua kuvitella miltä ne nyt näyttäisivät mun päälläni kun painoa on tullut noihin kuviin verrattuna huomattavasti lisää.

Sitten tuo lila mekko, jota metsästettiin kissojen ja koirien kanssa, koska omaan silmään mikään aiemmin sovittamani mekko ei vain ollut hyvä. Testasin ennen tuota mekkoa varmaan valehtelematta 20 eri mekkoa ennen kuin tuo löytyi. Kun sitten juuri ennen häitä taas mallailin mekkoa päälleni sovittaessani myös kenkiä ja mahdollisia koruja mietin, että mun mahani on aivan kauhea. Kyllä, taas se maha. Se on vain mun huonoin kohta ollut aina jo teini-iästä lähtien. Ja nyt se vatsa aivan kauhea onkin. Mutta kuvan ottohetkellä en tykännyt yhtään vatsani lisäksi jalkojani. Inhosin sääriäni tässä kuvassa ja mietin kuvaa ottaessani, että kehtaanko ihan oikeasti mennä näiden paksujen pölkkyjeni kanssa yhtään mihinkään? Myös käsivarret olivat kriittisen silmän kohteena (koska selluliittimuhkurat).

Voi jestas. Siis oikeasti? Miksi omaa vartaloa pitää aina katsoa niin pirun kriittisesti? Miksi ei voi vain olla tyytyväinen siihen sen hetkiseen tilanteeseen? Olin tuolloin kuitenkin saanut pidettyä painoni jo pitkään samoissa lukemmissa, söin fiksusti ja treenasinkin. Mutta mikään ei vaan näyttänyt riittävän. Rupeaa oikein suututtamaan tämmöinen vallitseva itsekriittisyys.

Toivon todella, että kun pääsen alkuvuoden aikana kerryttämistäni kiloistani eroon niin osaisin jatkossa katsoa itseäni hieman suopeammin silmin. Nyt se ei kovin helpolla onnistu kun näin nuo vuoden vaihteessa otetut kuvat ja tiedostan tämän hetkisen tilanteeni, mutta teen asian kanssa töitä päivittäin. Nyt on päästy takaisin jo treenienkin pariin sillä ostin EasyFitille jäsenyyden ja olen muutaman kerran käynyt polkemassa spinningiä (jota muuten rakastan yli kaiken, koska se hikivirta tunnin jälkeen) ja kävinpä salillakin jo kerran (jalat tosin tulivat sen verran kipeäksi, että menee pari päivää siitä palautumiseen). Ruokahalukin on herännyt talviunestaan, joten uskon, että hyvä tästä vielä tulee.

En usko, että itsekriittisyydestä pääsee koskaan täysin pois (vai pääseekö?), mutta luulen, että sitä on mahdollista laimentaa. Auttaisiko kiitollisuuspäiväkirjan pitäminen? Sen voisi tehdä kerran viikossa tai jos oikein kunnianhimoinen tavoite asetetaan niin päivittäin. Sen voisin tehdä ihan julkiseksi joko tänne blogiin tai vaikka Instagramiin, jossa olen muutenkin aktiivisempi ja päivittäin tehtynä ei veisi paljon aikaa eikä energiaa.

Onko sulla kokemusta kiitollisuuspäiväkirjan pitämisestä? Otan ilolla vastaan kaikki kokemukset ja vinkit <3

-Laura

Itseinho

Eilen paistoi aurinko siihen malliin, että ajattelin korkkaavani tarakkaharakkakauden tälle vuodelle. Siispä kaivoin moottoripyöräilyä varten muutama vuosi sitten ostamani housut ja takin ja rupesin kiskomaan housuja jalkaan. Ne meni ylös (nihkeämmin kyllä reisien ja pepun kohdalta kuin vuosi sitten), mutta nappi ja vetoketju eivät menneet kiinni. Voi vittu, ajattelin.

Päästettyäni kaikki mahdolliset kirosanat mieleni sopukoissa vapaaksi, tuli seuraavaksi itku. Hieman ehkä vaimea itku, mutta itkun alku ainakin jos ei kunnolliseksi itkuksi sitä voisi luokitella. Istuin vessassa pissalla kun purskahdin vasta kunnolla itkemään. Ajattelin, että jo nyt on saatana vaikea pitää yksi painolukema kurissa. Muistan kun viisi kiloa kevyempänä ajattelin, etten ikinä tule päästämään painoani yli kahdeksankymmenen. No, nyt ollaan iloisesti kahdeksassakymmenessäyhdessä kilossa. Ja se on aivan liikaa kannateltavaa tällaiselle 158 senttiselle ruholle.

Itkiessäni pois pahaa oloani mietin, että olen täydellisen epäonnistunut ihmisenä. Olen ruma, läski ja säälittävä. Oikein kunnon sotanorsu. Mistähän tuokin sana oikein on peräisin? Sitä en osaa sanoa, mutta tähän tilanteeseen tuo negatiivissävytteinen sana sopi kuin räkäpisara nenänpäähän. Itseinho oli sen verran korkealla sillä en osaa pudottaa talven aikana saamiani kiloja tai edes ylläpitää vuosien saatossa jo poissaamiani kiloja. Siinä mielentilassa mua ei kiinnostanut yhtikäs mikään. Ei syödä (koska syöminen lihottaa), ei katsoa telkkari sohvalla (koska istuminen on haitallista ja voi jopa tappaa) eikä lähteä liikkumaan tai ulkoilemaan vaikka ilma oli lämmin ja aurinkoinen (koska muut kuitenkin kauhistelisi mun ulkomuotoani).

Hetken aikaa ryvin itsesäälissä ja -inhossa, mutta rauhoituin kuitenkin melko pian pyyhkien kyyneleet poskilta, pukien treenipöksyt- ja topin päälleni ja lähdin kauppaan. Kävellen, vaikka autokin olisi ollut käytettävissäni. Ja ei, en lähtenyt ostamaan herkkuja vitutukseen vaan ruokaa ja välipaloja töihin, koska työmatkani varrella ei ole kauppaa, josta voisin ruokaa ostaa. Haluan kuitenkin, että tulevan viikon ruoat on aamulla jääkaapissa valmiina mukaan otettavana.

Se, mikä mut sai lopulta rauhoittumaan oli, kun ajattelin, että just nyt tällä hetkellä en voi kuitenkaan tehdä nousseelle painolleni yhtikäs mitään. Kivahan se olisi jos olisi olemassa jokin ihmepilleri, jolla saisi ylimääräiset pois hetkessä. Mutta kun ei ole. Mun pitää päivä ja viikko toisensa perään tehdä fiksuja valintoja, jotta saavutan haluamani. Niinpä päätin lähteä kauppaan kävellen. Koska se on fiksumpi vaihtoehto kuin autolla kilometrin pituisen matkan meneminen.

Me lähdettiin myöhemmin illasta vielä mussun kanssa uimaan. Ja mä uin kokonaisen kilometrin. Se on mun mielestäni hyvä saavutus. Ottaen huomioon, että uiminen on mun mielestä ollut aina vähän tylsää. Eessuntaas yhtä pientä rataa vedellen. Teknillisesti mun uiminen tuskin oli oikein ja täydellistä, mutta ei sillä ole mitään merkitystä sillä pääasia on, että liikkuu. Ja tiedätkö mitä? Mä oikeastaan jopa vähän tykkäsin siitä. Ja sen jälkeen tuli tosi hyvä olo! Puhumattakaan siitä, että en hävennyt itseäni tippaakaan pukuhuoneessa tai suihkutiloissa.

Hitto soikoon. Ei nyt yks painolukema voi määrittää mua ihmisenä. Mussa on paljon kaunista niin ulkoisesti kuin sisäisesti. Mun hymyä kehuttiin pari viikkoa sitten ja eilen mun kollegani pyysi mua koiravahdiksi koiralleen. Kauniin hymyni lisäksi muhun voi siis myös luottaa, joten mä nyt ihan susipaska voi olla.

Näillä eväin lähdetään vastaanottamaan uutta viikkoa ja sen tuomia mahdollisia haasteita, jotka ovat vain hidasteita ja jotka on tarkoitettu voitettaviksi.

Ihana viikkoa just sulle! <3

-Laura