Albania

Mun oli tarkoitus tehdä tämä Albaniasta kertova postaus jo mun lomani aikana heinäkuun ensimmäisten viikkojen aikana, mutta tietokoneen avaaminen loman aikana tuntui jotenkin epämiellyttävältä operaatiolta, joten se jäi tekemättä. Mutta nyt, kun on olen ollut töissä jo 1,5 viikkoa, oli blogiin palaaminen ja tämän tekstin aloittaminen helpompaa.

Miksi Albania?
Muistan nähneeni viime syksynä mainoksia, että Albania on tulevan kesän uutuuskohde ihanine rantoineen. Mainitsin asiasta Jontulle, joka sekin innostui. Kuvien perusteella Albaniasta löytyi hiekkarantaa kilometreittäin ja jopa Kroatian tapaan ihanan turkoosia merivettä. Googlailtiin pitkin syksyä tietoja Albaniasta, mutta aika heikosti löytyi mitään. Jostain blogista muistan lukeneeni, että tiet eivät ole välttämättä kovin kummoisessa kunnossa ja että autolla liikkuminen voi olla tämän vuoksi hankalaa. Samassa postauksessa luki myös, että englannin kielen taito ei ole kovin hyvää, joten kommunikointi paikallisten kanssa saattaa olla haastavaa. Tämä hieman latisti tunnelmaa, joten jätettiin Albania toistaiseksi pois mielestämme.

Kun kesäloma läheni uhkaavasti eikä matkasta ollut vielä tietoakaan, piti laittaa Google taas laulamaan ja etsiä lomamme ajankohdalle sopivaa kohdetta. Halusimme, että lentomatka olisi max. 6 tunnin kieppeillä, koska molemmilla oli vielä mielessä viime vuotiset tuskaiset yli 10 tunnin lennot Miamiin 😀 Toki sekin vaikutti, että loma oli nyt vain viikon pituinen. Mitään järin mielenkiintoista kohdetta ei tosin löytynyt vaikka kuinka etsittiin tai jos löytyi, oli hinnat aivan mahdottomat. Sitten tuli vastaan Albania, jonne pääsisimme suoralla lennolla ja lennot olisi vain kolmisen tuntia, lämpöä riittäisi, hintakaan ei kovin paha olisi ja hotellikin uusi. Tämähän voisi toimia! Joten niinpä me pistettiin matka varaukseen.

Loman odotus ja aloitus
Olin innoissani siitä, että saatiin vihdoin matka varattua ja oli jotain kivaa, mitä odottaa. Mutta kun kerroin ystäville ja työkavereille tulevasta matkakohteesta, aika moni ihmetteli, että miksi juuri sinne. Eikö muka muuta kohdetta löytynyt? Tähän tosin vaikutti varmasti maan historia sillä Albania on ollut suljettu kommunistinen valtio vuoteen 1991 saakka ja sitä johti diktaattori Enver Hoxha. Meno on tuolloin muistuttanut paljonkin Pohjois-Korean touhuja. Lisäksi muistin syövereistä palautui blogi, jossa kerrottiin huonoista teistä ja kielitaidosta. Ou nou, miten me pärjätään siellä, jos paikalliset eivät osaakaan englantia? Kannattaako autoakaan ottaa jos siellä ei pääse liikkumaan? Meillä on useimmissa matkakohteissa ollut auto käytössä, koska sillä pääsee liikkumaan silloin kun haluaa eikä tarvitse olla kiinni bussien yms. aikatauluissa tai maksaa itseään kipeäksi matkatoimiston järjestämistä kalliista opasmatkoista (plus, että ne ei ole yhtään meidän juttu). Lentoyhtiö oli meille täysin tuntematon ja siitäkin löytyi Googlesta vain huonoja arvosteluja, joten mieli ei ollut ihan täysin lomafiiliksissä. Yritin kuitenkin ajatella positiivisesti, että pääsenpä ainakin taas uuteen maahan ja kokemaan uuden kulttuurin. Sitten tuli päivä, jolloin sain kirjoittaa työsähköpostiin automaattisen poissaoloviestin ja nauhoittaa puhelimeen vastaajaviestin sekä sulkea moisen kapistuksen. Pikku hiljaa alkoi lomatunnelma kutkutella..

Lento Tiranaan piti lähteä illalla kuuden aikaan, mutta harmiksemme jouduimme odottelemaan hieman pidempään sillä Tiranasta Helsinkiin päin tullut kone oli aikataulustaan myöhässä. Näin ollen meidän lento lähti melkein 1,5 tuntia myöhässä. Tämä hieman latisti lomatunnelmaa, koska lentokentällä ei ole mitään tekemistä sen jälkeen kun on jo muutenkin ollut ajoissa ja juonut ison kupillisen teetä hyvin, hyvin hartaasti. Onneksi päästiin kuitenkin lopulta koneeseen ja taidettiin kiriä lentoaikaakin hieman. Niin, ja se lentokone. Se vasta mielenkiintoinen tuttavuus olikin! En ole eläissäni lentänyt niin vanhalla koneella mitä tuo oli. Kyljistä puuttui hieman maalia ja lennon aikana saatavia speksejä, joita normaalisti pääsee lukemaan näytöltä, luettiinkin nyt paperista, joka kiersi matkustamon puolella 😀 Onneksi sentään päästiin ehjänä perille ja vielä kotiinkin samaisella vehkeellä.

Perillä
En muista tarkalleen, paljonko kello oli kun laskeuduimme Tiranan kentälle, mutta lähempänä puolta yötä se kuitenkin oli. Ensimmäinen jännityksen kohde meillä oli se, että onko autovuokraamo vielä auki. Onneksi oli ja saimme auton allemme. Olimme tarkoituksella ottaneet auton halvimmasta autoluokasta, koska ei tiedetty missä kunnossa Albanian tieverkosto on tai millainen liikenne siellä on. Luulimme, että saamme allemme ehkä VW Polon, jonkin pienen Peugeotin tai vastaavan, mutta ihmetys oli suuri kun vuokraamon henkilökunta kertoi auton merkin. Ajattelin ensin, että kuulin väärin tai että hän ei osannut ehkä lausua sitä oikein, mutta ihan oikein se meni. Se oli Tata. Lähdimme kävelemään tyypin perässä parkkipaikalle, jossa automme oli. Viininpunainen pikkukippo. Ja aivan helvetin ruma! 😀 Ensiajatukset oli, että en mä helkkari kehtaa tuon kyydissä olla, mutta siihen kerkesi kyllä viikon aikana tottumaan. Ja onneksi meillä oli pikkuruinen kippo, koska liikenne oli välillä aika hullua ja parkkeeraaminen, noh vähintäänkin mielenkiintoista.

Tuo oli juuri sopivan kokoinen auto kahdelle. Siihen mahtui molempien matkalaukut vaikka toinen piti laittaa takapenkille kun takakonttiin ei mahtunut kahta laukkua 😀

Jännitystä saatiin myös heti lentokentältä hotellille suunnistaessamme sillä Albaniassa ei juurikaan ole katuvaloja ja siellä on käytännössä sysipimeää yöllä, mitä nyt jotain rakennusten valoja vilahteli silloin tällöin. Tietkin olivat paikka paikoin melkoisen mielenkiintoisessa kunnossa, mutta hotelli onneksi löytyi suhteellisen kivuttomasti (onnea on mies, joka oli ottanut selvää etukäteen ja jolla on pirun hyvä suuntavaisto). Me oltiin itse asiassa nopeammin hotellilla kuin matkatoimiston bussi 😉 Väsymys oli tosin melkoinen ja nälkäkin vaivasi, mutta eihän sieltä enää yhden aikaan yöllä saanut mistään ruokaa tai edes vettä, joten päätimme mennä nukkumaan.

Kohteessa
Meidän hotelli oli kilometrejä pitkän hiekkarannan edustalla. Oli ihana päästä rannalle tepsuttelemaan aamuisin ennen aamupalaa. Oli myös kiva, että rantatuoleista ei tarvinnut rannan puolella maksaa mitään ja niitä oli myös hyvin vapaana pitkin päivää. Altaalla sen sijaan piti olla aamusta varaamassa mikäli halusi saada vierekkäiset tuolit.

Matkan aikana tuli otettua todella vähän kuvia, joten huoneesta ei tällä kertaa ole yhtään kuvaa. Onneksi tajusin sentään ikuistaa parvekkeen maiseman, joka meren puolesta oli kiva, mutta keskeneräisen pihan puolesta ei niinkään.

Nähtävyydet
Mulla pätkii jo muisti sen puolesta, että mitä me tehtiin missäkin vaiheessa viikkoa (olisiko kannattanut aloittaa kirjoittaminen heti loman jälkeen…?), mutta yritän parhaani mukaan muistella. Aika paljon tuli oltua altaalla ja/tai rannalla, koska tuntui, ettei oikein keksitty mitään muutakaan tekemistä. Iltaisin tuli käveltyä hotellin edustalla olevalla rantakadulla, joka oli täynnä hotelleja, ravintoloita ja kahviloita. Lapsille oli myös possujunan kaltaisia huvipuistolaitteita, jotka oli käytössä iltaisin. Tuon rantabulevardin käveli edestakaisin noin puolessa tunnissa, joten kovin paljon siellä ei ollut nähtävää. Muutenkin tuntui, että ainakin tuo puoli Albaniasta oli kovin tylsä. Osa hotelleistakin oli ihan autioita ja hylätyn näköisiä, joten vähän jäi nihkeät fiilikset. Mutta tuo sopii hyvin sellaiselle, joka haluaa lomalla vaan löhötä rannalla tai altaalla eikä ruokapuolen kanssa ole ihan niin justiinsa.

Jotain tekemistä tai nähtävää, pliis!
Yhtenä päivänä me päätettiin altaalla löhöilyn sijaan lähteä pääkaupunkiin eli Tiranaan, josta pääsi hiihtohissillä vuorten päälle ihastelemaan kaupunkia. Tämän oli nimeltään Dajti Ekspress. Tuo paikka oli tosin navigaattorin kanssa hieman hankala löytää ja me pyörittiin tosi pitkään siinä lähistöllä ennen kun löydettiin perille. Lopulta mentiin sitten oman vaiston varassa ja löydettiinkin perille.

Se paikka oli kyllä maisemiensa puolesta näkemisen arvoinen. Oli makeeta päästä ns. pilvien korkeudelle 🙂 Ja olihan siinä tietenkin se oma jännityksensä, että mitä jos tämä pysähtyykin kesken kaiken tai vaikka tippuu 😀 Mitään ei onneksi käynyt ja pääsimme ehjänä sinne sekä takaisin. Ylhäällä ei kyllä hirveästi ollut mitään nähtävää ja meidän harmiksemme sattui vielä hieman pilvisempi päivä, joten kovin pitkälle sieltä ylhäältä ei näkynyt. Yksi panoramaravintolakin siellä oli vasta rakenteilla, mutta onneksi hotellista löytyi toinen ravintola, jossa käytiin syömässä. Ja siinäpä se sitten olikin. Ruokailun jälkeen hypättiin taas hissiin, joka toi meidät alas.

Meille oli selvää jo matkaa varattaessa, että jonain päivänä mennään käymään Montenegron puolella ja niinhän me sitten tehtiin. Yksi kokonainen päivä siihen meni kun reissattiin vaikka matkaa ei ollut kuin noin 200 kilometriä, mutta teiden huono kunto Albaniassa vaikutti siihen, ettei kovin kovaa viitsinyt päästellä menemään. Moottoriteillä saattoi olla isohkojakin reikiä, joten jos halusi auton pysyvän ehjänä, kannatti pitäytyä maltillisissa nopeuksissa. Suurin osa koloista oli sitä paitsi vielä pääosin juuri oikean puoleisella kaistalla ja koska nopeusrajoitukset on Albaniassa vain nimellisiä, saattoi vasemmalta kaistalta tulla joku talla pohjassa, joten välillä joutui siirtymään pois alta. Vilkkujakin Albaniassa käytetään vähän silloin kun sattuu muistamaan, joten kannattaa olla varuillaan jos autolla lähtee Albaniaan. Puhumattakaan paikallisten kärsimättömyydestä liikenteessä. Jos on pienikin ruuhkan poikanen, täytyy siitä päästä samantien ohi vastaantulevien kaistaa käyttäen ja tämähän sitten ruuhkauttaa vielä entisestään liikennettä, koska sieltä saattaa tulla auto vastaan 😀

Mutta, takaisin Montenegroon. Passit täytyi tietenkin muistaa ottaa mukaan, jotta pääsi rajan yli ja aika mutkattomasti me päästiinkin. Joku vakuutus piti tosin ostaa, mutta muuten rajan ylitys meni nopeasti. Huomasi hyvin, että milloin oltiin Montenegron puolella kun teiden kunto parani huomattavasti. Ja ne maisemat! Paljon paremmat kuin Albaniassa ja mä olisin voinut jo niiden puolesta jäädä Montenegroon enkä olisi halunnut enää palata Albaniaan ollenkaan. Me ei tosin Montenegrossa keretty juuri tekemään muuta kuin syömään lounas ja jälkkäriksi ostettiin kaupasta jätskit. Sitten meidän pitikin jo palata takaisin, koska ajallisesti matkaa oli sen verran paljon, että haluttiin nähdä Montenegron ihanat maisemat valosaan aikaan. Montenegro jäi kyllä mun sydämeen ja sinne mä tahdon vielä joskus takaisin <3

Syöminen ja hintataso
Hintatasonsa puolesta Albania on hyvä kohde, koska ruoka ja juomat on huomattavasti halvempia kuin Suomessa. Hintahaarukkaakin kyllä löytyy, mutta ne kalliimatkaan hinnat eivät yllä ihan Suomen tasolle. Hintoihin vaikuttaa hyvin paljon se, että missä päin Albaniaa syö. Golemissa eli meidän hotellin edustalla olevalla rantakadulla esim. pizzat maksoi 2-3€ kun taas Durrësin keskustassa pizzoista sai pulittaa jo hieman enemmän. Rantakadulta ei sitten oikeastaan muuta syötävää löytynytkään kuin niitä pizzoja. Joku kala-/äyriäisravintola taisi olla, mutta muuten mentiin aika pitkälti pizzalistoilla ja ne samat pizzat oli jokaikisessä puljussa. Ongelmana oli myös aika monessa paikassa se, että listat ei olleet englanniksi vaan albaniaksi, joten me mentiin alkuun melko turvallisilla vaihtoehdoilla, kuten vegetarian tai bolognese 😀 Jos ravintolassa oli wifi, tuli Google -kääntäjän avulla tsekattua, että missähän annoksista mahtaa olla vaikka kanaa, jotta sai edes vähän vaihtelua 😀 Durrëssista löytyi onneksi sellaisiakin ravintoloita, joiden listoilla oli muutakin kuin pizzaa, pastaa tai risottoa. Ainakin yksi tex mex -ravintola sieltä löytyi sekä pari ns. fiinimpää ravintolaa, joilla oli tosiaan ne kattavammat listat.

Lähtisinkö uudelleen?
Rehellisesti sanottuna en lähtisi. Eikä lähtisi Joonaskaan. Albania ei säväyttänyt kumpaakaan meistä, joten todennäköisesti me ei tulla sinne enää menemään. Mutta never say never. Voihan se olla, että 10 vuoden päästä meidän mielikuvat ovat jo haihtuneet mielestä ja me palataan katsomaan, onko Albania parantanut pisteitään. Albania on hyvin karu ja se, että se vapautui vasta 27 vuotta sitten, näkyy siellä edelleen hyvin vahvasti. Tiet on karseassa kunnossa, hylättyjä rakennuksia löytyy paljon ja turismi on vasta alkutekijöissään eivätkä paikalliset oikein vielä tiedä, miten turistien kanssa tulisi toimia. Durrësissa paikalliset lapset tulevat ravintoloihin sisään kerjäämään rahaa, ruokaa tai juomaa ja tulevat käytännössä iholle ottaen käsivarresta kiinni. Tämä tuntui todella epämiellyttävältä. Eikä ravintolan henkilökunta välttämättä edes puuttunut tähän.

Plussa ja miinukset
+ Nopeat ja suorat lennot Tiranaan
+ Pitkät hiekkarannat
+ Hintataso

– Teiden huono kunto
– Kerjäävät lapset
– Ei hirveästi nähtävää, mikäli moskeijat ja kirkot ei kiinnosta
– Ruokalistat osin vain albaniaksi
– Monissa ravintoloissa tarjolla vain pastaa, pizzaa tai risottoa
– Liikennekäyttäytyminen
– Englannin kielen puute