29 päivää toipilaana

Nopeasti on aika hurahtanut sillä leikkauksesta on kulunut jo kuukauden päivät ja sairauslomaakin on jäljellä vain kaksi viikkoa. Yritin äsken avata työkonetta lukeakseni hieman sähköpostejea, mutta mokomasta vehkeestä oli akku loppunut (jännä juttu kun ollut kuukauden käyttämättä eikä edes latauksessa) enkä muistanut salasanaanikaan enää. Kokeillaan sitten töissä seuraavan kerran kun on mahdollisuus soittaa ATK-tukeen ja saada uusi salasanakin. Tämä lienee selkeä merkki siitä, että yritin palata työelämään aivan liian aikaisin, joten keskitytään nyt toipilaana olemiseen kun siihen on vielä mahdollisuus 😉

Olen tässä pohtinut tämän sairauslomani aikana hyvin paljon sitä, kuinka ihmeellinen kapistus ihmiskeho on. Miten se pystyykin korjaamaan vaurioita, kuten mun tapauksessani leikkaushaavaa ja itse leikkauksesta toipumista. Lähes joka päivä hämmästelen jalkaani ja sitä miten kehoni on itsekseen korjannut itseään. Mulla kun ei ole kokemusta tällaisista operaatioista tai toipumisista niin tämä on mulle käytännössä ihan uusi maailma. Välillä tulee muistikuvia lapsuudessa telkkarista tulleesta sarjasta Olipa kerran elämä, jossa kerrottiin miten ihmiskeho toimii sairastumisen tai onnettomuuden kohdalla. Jotenkin ihan käsittämätöntä, mutta samalla niin upeeta.

Pahoittelut kuvan väreistä! Mun jalkani ei oikeasti ole noin harmaa kuin oikean puoleinen kuva antaa olettaa. Kollaasia tehdessä iski vain laiskuus enkä jaksanut värejä sen koommin muuttaa (tämäkin olisi tietenkin voinut ohittaa ottamalla seurantakuva samassa paikassa kuin ensimmäinen kuva) kun olin jo kerennyt kerran sen tallentamaan 😀

Tosiaan, kuukausi sitten nilkka operoitiin ja omasta mielestani toipuminen on edennyt todella hyvin vaikka olenkin ehkä vähän ottanut ohjaksia omiin kätösiini (tästä lisää myöhemmin). Ensimmäiset pari viikkoa otin todella rauhallisesti liikkumisen suhteen sillä pelkäsin tikkien repeytymistä. Joten tämä aika meni käytännössä Netflixin ja BookBeatin välillä seilatessa eli sohvalla istuen. Muistan yhden kerran kokeilleeni keppi- ja kuminauhajumppaa, mutta eihän siitä tullut yhtikäs mitään. Tukikenkä oli tiellä ja jouduin varomaan jalkaa todella paljon sekä terveempi jalka väsyi helposti kun suurin osa painosta oli sen jalan varassa. Leikattu jalka hikosi myös kengän sisällä sen verran, että päätin jättää jumppailut tikkien poiston jälkeiseen elämään – kun ei enää tarvitse pelätä haavan aukeamista tai tulehtumista.

Tikkien poiston jälkeen alkoikin sitten aivan uusi elämä kun liikkumaista ei tarvinnut enää niin paljon varoa. Yhdestä tähtihetkestä eli peseytymisestä kirjoitinkin jo viimeksi. Oli se kyllä hieno hetki kun pystyin käymään suihkussa normaaliin tapaan seisten. Tai saunaan pääsy, se se vasta ihana hetki oli! 🙂

Viime viikolla kävin fysioterapeutin juttusilla ja sieltä tuli positiivista palautetta toipimiseen suhteen. Fysioterapeutti sanoi, ettei ole koskaan nähnyt näin hyvin sellaisesta leikkauksesta parantunutta jalkaa. Se lämmitti kyllä mieltä mukavasti. Hän tosin muistutti, että olen edelleen toipilas ja saan myös elää sen mukaisesti eli levätä niin paljon kuin tarve vaatii. Hän painotti myös sitä, että liikkumista tulee harjoitella asteittain. Ensin sisätiloissa ilman keppejä, mutta tukikenkä jalassa ja sen jälkeen ilman kenkää, mutta keppien kanssa. Siitä vielä seuraava askel ennen keppien jättämistä kokonaan on yhdellä kepillä liikkuminen. Sain myös nilkkaa vahvistavia jumppaohjeita, joita olenkin päivittäin tehnyt (koska mä haluan kävelemään!).

Ehkä vähän kärsimätön
Mulla meni kyynärsauvoihin hermo hieman ennen tikkien poistoa sillä tuntui, että ne oli aina vaan tiellä ja esim. keittiössä liikkuminen oli aivan hanurista niiden kanssa. Kun tikit olivat poissa, saatoin välillä ”unohtaa” kepit olohuoneen puolelle keittiössä käydessäni. Tukikenkää pidin silti jalassa sillä sen kanssa liikkuminen tuntui turvalliselta. Yhtenä päivänä tajusin liikkuneeni ilman keppejä lähes puoli tuntia kun innostuin siivoamaan keittiötä ja siitä siirryin olohuoneen puolelle. Tukikengän jätin itse asiassa pois melkein heti tikkien poston jälkeen nukkumaan mennessäni (koska se on vaan niin himputin kömpelö ja mä haluan yöllä nukkua enkä herätä tunnin välein!). Nämä jätin tosin kertomatta fysioterapeutille, koska ehkä vähän hävetti 😀 Kuten en myöskään kertonut sitä, että tämä tukikengän kanssa taiteilu kesti ehkä kaksi päivää, kunnes siirryin liikkumaan jo ilman kenkää, mutta keppien kanssa niin, että varasin jalalle painoa joka kerta hieman enemmän kuin edellisellä askeleella. En ole tukikenkää käyttänyt sisätiloissan nyt reiluun viikkoon vaikka ohjeiden mukaan mun olisi pitänyt pitää sitä esim. yöllä. Jonttu aina välillä kyseleekin, että missäs kepit ja kenkä on… 😀

Ulos lähtiessä kenkä on tosin jalassa ja kepitkin olleet mukana sillä lumi ja jää tuovat pientä turvattomuuden tunnetta, jota olen saanut lievennettyä apuvälineitä käyttäen. Tai no, kepit ovat olleet aina eiliseen päivään saakka tukena, mutta maanantaina ulkoillessani tuli tunne, että en mä niillä samperin kepukoilla tee enää mitään, joten jätin ne suosiolla eilen pois. Tukikenkä oli kyllä tukevasti jalassa ja hyvin se kävely luonnistui, vaikkakin hieman linkuttaen sillä Walkerin pohja on paksumpi kuin oman kengän. Vauhtiakin saatiin vähän enemmän kuin keppien kanssa liikkuessa, joten se oli varsin hyvä kokeilu.

Liikuntapyrähdysten jälkeen keho on tosin hyvin väsynyt, joten ihan täysin terveiden kirjoissa ei vielä olla vaikka liikkumaan pääseekin. Kroppa väsyy helposti ja ulkoiluhetkien jälkeen tuleekin usein tunne, että on pakko päästä hetkeksi vaakatasoon ja nostaa jalka koholle. Sisällä liikkuessa en käytä enää keppejä enkä tukikenkää, mutta kovin pitkiä hetkiä en pysty jalkojen päällä olemaan kun nilkka rupeaa turpoamaan. Eilen viikkasin pyykkejä kaappeihin eli olin noin 15 minuuttia jalkeilla ja tunsin, kuinka nilkka jäykistyi ja turposi. Olenkin usein miettinyt, että miten ihmeessä mä pärjään töissä mikäli tätä turvottelua jatkuu vielä pitkäänkin. Tai että millaiset kengät mä laitan töihin, ettei rupea kesken päivän puristamaan…

Turvotuksesta ja herkästi uupumisest huolimatta mä olen hirmu iloinen tämän hetkisestä tilanteesta. Pystyn toiminaan itsenäisesti enkä tarvitse enää apua. Lisäksi mä olen päässyt nauttimaan ihanista ja aurinkoisista talvipäivistä ulkoillen ja näiden jälkeen vielä saunan lämpöön istuskelemaan. Ja vielä keskellä päivää! Voiko olla mitään parempaa? <3

-Laura <3

Kevyesti kepitellen

Kolmas viikko keppien kanssa könyämistä pyörähti käyntiin tiistaina. Tämähän on mun elämäni ensimmäinen kerta kun joudun moisia kapistuksia käyttämään, joten tässä tavallaan kirjoitetaan ihan uutta lukua mun elämänkirjaani.

Kirjoitinkin jo viimeksi, että en ennen leikkausta oikein edes tajunnut mikä mua odotti. Mulla oli jonkinlaisia mielikuvia, mutta ihan rehellisesti sanottuna en edes hirveästi ajatellut koko asiaa. Siis keppien kanssa selviytymistä. Asia selkiintyi mulle vasta juuri ennen leikkausta harjoitellessani keppien kanssa liikkumista fysioterapeutin ohjeistamana. Silloin ensimmäisen kerran ajattelin, että miten helvetissä mä selviän tästä?

Mun vanhemmat tulivat meille leikkauksen aikana ja he myös hakivat mut illalla sairaalasta sillä Joonas lähti Saksaan työreissulle. Silloin se realiteetti vasta iskikin päin näköä kun kotiin pääsin. Tajusin, että en pysty itsekseni kantamaan mitään, koska käsissäni on kepit. Tätä en todellakaan ollut ennen leikkausta hiffannut vaikka hyvin tiesin, että tulen saamaan kepit. Onneksi ei sentään asuta enää kolmannessa kerroksessa kerrostalossa, jossa ei ole hissiä.

Äiti tietenkin hoivasi mua minkä kerkesi. Toi juotavaa, valmisti ruokaa ja nosti ruoan nenän eteen pöydälle. Mun ei tarvinnut kuin liikuttaa itseni sohvalta keittiön pöydän ääreen. Muistutti vähän väliä, että pitää ottaa rauhallisesti. Leikkauksen jälkeen seuraavana päivän lähdin vanhempien mukaan kauppaan sekä hain apteekista lääkärin määräämiä kipulääkkeitä. Eikä todellakaan ollut mikään helppo reissu, mutta otin sen vähän niin kuin treenin kannalta sillä hikihän siinä könyämisessä tuli. Sen lisäksi, että selkä märkänä hiihdin menemään, oli terveen jalan jalkapohja aivan tulessa kun en uskaltanut varata painoa leikatulle jalalle.

Muistan kun mua aluksi ärsytti suunnattomasti se, että olin toisten armoilla ja jouduin pyytämään apua. Sen lisäksi, että äiti muistutti olemaan varovainen, pelkäsin toisaalta itsekin, että tikit repeää tai sattuu jotain muuta joka toisi takapakkia toipumiseen, joten alkuun en hirveästi uskaltanut liikkua. Mulla on koko ajan kaikunut mielessä eräs tarina, jossa eräältä henkilöltä leikattiin varvas. Tai sinne laitettiin rautaa. Hän oli todella varovainen, mutta sen yhden kerran kun hän leikkauksen jälkeen jätti laittamatta tukikenkää keittiöön mennessään, löi hän leikatun varpaansa keittiön pöydän jalkaan. Siitä seurasi uusintaleikkaus. Olen mielessäni pyöritellyt jotain tämän kaltaista kauhuskenariota. Pessimisti ei pety? 😀

Ongelmanratkaisukykyjä koetellaan

Siinä vaiheessa kun Joonas lähti töihin eikä vanhempiakaan enää ollut apuna, mun piti ruveta selviytymään kaikesta ihan itse. Ensimmäinen kompastuskivi oli aamutee sillä kyynärsauvat ja täysinäinen teekuppi ei ihan oikein toimi. Varsinkaan siinä vaiheessa kun haluan juoda teen keittiön sijaan olohuoneessa. Ratkaisin ongelman käyttämällä termosmukia, jossa on kansi ja jonka saa myös kiinni. Näin tee ei läiky pitkin kämppää. Taskut on myös ihan näppärät olla olemassa, joten hupparia on tullut pidettyä päällä, että saa kannettua tarvittaessa vaikka banaanin keittiöstä olkkariin.

Meillä on onneksi suhteellisen pitkä työtaso keittiössä, joten jos esimerkiksi ruokaa tehdessä tarvitsee lämmittää mikrossa jotain, voin hyvin liu’uttaa tavaroita työtasoa pitkin toiselle puolen keittiötä. Vähän kuin leffoissa konsanaan kun baaritiskiä pitkin heitellään drinksuja 😀 Itse linkuttaen sitten hieman myöhemmin perässä. Onhan se hieman hankalaa, mutta minkäs teet kun ruokaakin on välillä saatava!

Arkiaskareet
Tiedät varmaan miltä laskettelumono näyttää ja tuntuu jalassa? Rykäsepä sellainen toiseen jalkaan ja mene nukkumaan. Samalla pidä jalkaa mahdollisimman paljon ylhäällä tyynykasojen päällä ja yritä nukkua. Ei onnistu ainakaan mulla eikä varsinkaan kovin pitkiä hetkiä kerralla. Sen lisäksi, että tukikenkä on kömpelö ja ruma, se myös lämmittää varpaita oikein makoisasti. Näin ollen peittoa ei tarvitse laittaa toisen jalan päälle, ettei leikkauspöydällä auki viilletty ja tikattu nilkka rupea kylpemään hiessä. Paikallaan ollessa tämä vielä onnistuu, mutta sitten kun haluaisi vaihtaa asentoa, menee hermo. Herään yössä valehtelematta tunnin välein, koska kenkä painaa, haavaan sattuu tai muuten vain tekee mieli vaihtaa asentoa. Onneksi ei tarvitse herätä töihin! 🙂

Peseytyminen onkin sitten ihan oma juttunsa sillä se ei onnistu perinteisesti seisten vaan se pitää tehdä istuen. Ymmärrän, että esim. vanhukset, joilla ei ole voimatasot kovin hyvät tai pienten lasten vanhemmat saattavat mielummin istua ettei lapsonen luiskahda sylistä, mutta mun juttu se ei todellakaan ole. Tulee todella vammainen olo, rumasti sanottuna. Vie hitokseen paljon enemmän aikaakin yksi perhanan peseytyminen 😀

Nyt kun tätä kepittelyä on takana jo reilu pari viikkoa, menee osa jo rutiinilla. Toki asioiden hoitamiseen menee hieman enemmän aikaa kuin kahdella jalalla näppärästi liikkuessa, mutta mihinkäs tässä valmiissa maailmassa on kiire. Töihinkään kun ei tarvitse ehtiä aamuisin, joten olen ihan tyytyväisenä jäänyt pariksi tunniksi vielä torkkumaan Jontun lähtiessä liukastelemaan Tuusulanväylälle kohti työmaata 😉

Eroon tikeistä, mutta ei kengästä
Tiistaina pyörähdin sairaalassa poistattamassa tikit. Salaa toivoin, että olisin saanut sanoa heipat myös tukikengälle, mutta noup. Se lähti vielä mun mukaan. Tikkien poisto teki kyllä ilkeetä sillä kirurgi oli ommellut ne todella tiukasti ja tunsin kun iho venyi mukana, mutta selvisin siitä(kin) hengissä. Nyt kun tikit on poissa, olen ollut hieman rohkeampi liikkumisen suhteen. Uskallan nyt laittaa painoa jalalle ihan eri tavalla kuin ennen poistoa. Toki olen varovainen edelleen sillä haava ei luonnollisestikaan ole täysin parantunut. Mutta hei, mä olen nyt pari kertaa käynyt jo suihkussa seisten. Kuinka vapauttavaa! Saunaankin saisi kuulemma jo mennä, mutta ihan en uskalla lähteä kiipeämään lauteille asti, joten se nautinto odottakoon vielä tovin. Onneksi sauna ei katoa minnekään 🙂

Olen tähän asti käyttänyt työtasoja sekä keittiön pöytää tukena liikkuessani keittiössä, mutta tänään hoksasin, että mähän liikuin lähes normaalisti ilman tukea (kuulostaa ihan taaperon vanhemman kertomukselta kuinka lapsi on noussut kävelemään ensin tuen avulla ja lopulta ihan itsekseen). Sitten rohkaistuin käymään olohuoneen puolella ilman keppejä ja lopulta vielä vessassa. Ihan viimeisenä menin vielä suihkuun. Ihan vaan koska mä voin. Sen jälkeen jalka olikin taas hieman turpea, joten ei muuta kuin Netflix pyörimään ja koipi ylös.

Erakkona Tuusulassa
Hieman yksinäistähän tämä toipilaana oleminen on varsinkin kun lähin bussipysäkki on noin kilometrin päässä, joten ei täältä päivisin juuri minnekään lähdetä ellei saa kyytiä kaverilta tai tilaa taksia. Toisalta, en mä kyllä ehkä julkisilla jaksaisi edes lähteä sotkemaan vaikka pysäkki olisikin oven edessä. Kammoksuttaa ajatus siitä, että olen juuri päässy bussiin sisään niin johan se jo lähtee kiihdyttämään ja lopputuloksena on se, että olen turvallani bussin lattialla. Ei kiitos! 😀 Automaattivaihteisesta autostakaan ei ole tässä tilanteessa iloa sillä kömpelö tukikenkä on juuri jarru- ja kaasupolkimia hallinnoivassa jalassa. Enkä todellakaan lähde kokeilemaan, onnistuisiko ajaminen vasurilla. Plus, että meidän ainoa auto on arkipäivisin Joonaksella töissä. Netflix on tullut erittäin tutuksi ja sieltä etenkin sarja nimeltä Lucifer. Myös sosiaalista mediaa, kuten Instaa ja Snäppiä tulee vilkuiltua tuon tuosta. Latasin tauon jälkeen myös BookBeat -sovelluksen, mutta se on jäänyt hieman vähemmälle käytölle. Uskon, että saan ensi viikolla ruveta varaamaan jalalle jo painoa enemmän (ilman tukikenkää), joten kenties pääsen laajentamaan reviiriäni talon sisäpuolelta myös ulkoilmaan.

Suoraan sanottuna kyllästyttää tämä yksin ja etenkin lähes paikallaan oleminen, mutta ajatus siitä, että kesään mennessä mä (todennäköisesti) lenkkeilen jo kuin ennen vanhaan, saa mut pysymään vielä aloillani. Tapaan ensi viikolla fysioterapeutin ja kuulen jo mielessäni sanat: voit ruveta liikkumaan jo ilman keppejä. Saa nähdä miten muijan käy! 😉

-Laura <3

Elämää jänneleikkauksen jälkeen

Hupsista! Ihan rapsakka tauko ollut tässä kirjoittamisessa 😀 Mutta mitäpä sitä turhaan kirjoitella jos ei ole mitään sanottavaa. Väkisin kun ei viitsi ruveta aiheita keksimään.

Viimeisin postaus oli varsin negatiivinen ja tuntui, että elämä ei oikein ottanut tulta alleen. Moni asia harmitti viime vuoden puolella ja päällimmäisenä niistä monista harmituksen aiheuttajista oli terveys, joka prakasi tuon tuosta. Nyt olen kuitenkin ollut terveiden kirjoissa jo tovin (ainakin mitä flunssailuun tulee) ja olenpahan saanut apua myös oikean jalan peroneus brevis -jänteen ongelmaan. Tovin sitäkin joutui tosin odottamaan, mutta nyt asiat ovat paranemaan päin.

Syksyn tunnelmia
Sain tosiaan syyskuussa kuulla, että jänteessäni on noin kolmen sentin pituinen poikittainen repeämä, joka todennettiin magneettikuvilla. Repeämä oli mulle aikamoinen shokki sillä ortopedin mielestä ainoa hoitomuoto siihen oli korjausleikkaus. En ole kuitenkaan ikinä nilkkaani telonut mitenkään, joten en oikein ymmärtänyt, miten mulle on voinut tuollainen vamma syntyä. Ilmeisesti niitä vain tulee joillekin ihmisille ajan myötä ja repeämiä löydetään usein ns. sattumalta muita vammoja etsittäessä. Ensishokista selviydyttäni kuitenkin hyväksyin kohtaloni ja sanoin, että leikataan jalka kuntoon. Leikkaukseen pääsy ei ollutkaan sitten ihan läpihuutojuttu vaan matkan varrella mulla vaihtui ortopedi. Tämä toinen ortopedi puolestaan oli sitä mieltä, että eipäs heti mennäkään leikkauspöydälle. Toisaalta tämä oli huojentavaa, mutta osittain myös hämmentävää sillä en tiennyt, kumpaa lääkäriä tässä pitäisi nyt uskoa. Ajattelin, että miten revennyt jänne voitaisiin kuntouttaa muuten kuin parsimalla se takaisin kasaan?

Syksyn aikana kokeiltiin erilaisia ns. konservatiivisempia hoitomuotoja, kuten paria kortisonipiikkiä ja yhtä puuduttavaa pistosta, mutta turhaan. Viimeisimmän kortisonipistoksen jälkeen nilkkani turposi parin päivän aikana uloimman kehräksen alta aivan muodottoman näköiseksi, joten otin yhteyttä ortopediin. Koska nämä ”lempeämmät” hoitomuodot eivät tuottaneet toivottua tulosta eli kivun ja turvotuksen laantumista, päädyttiin lopulta leikkaushoitoon. Huomenna tuosta leikkauksesta tulee tasan viikko.

Leikkauspäivänä
Ennen leikkausta piti olla syömättä ja juomatta kuusi tuntia. Siinä tuli eteen jo ensmmäinen kompastuskivi sillä Laura + nälkä = taattu nälkäkiukku. Jotenkin mä kuitenkin selvisin siitä enkä kiukutellut sairaalassa hoitohenkilökunnalle. Tai ainakaan en muista kiukutelleeni…

Sitä hoitohenkilökuntaa muuten sitten piisasi yhden päivän aikana! Mut on leikattu viimeksi lapsena nielurisojen ja korvien putkitusten merkeissä, joten leikkaushoidoista ei ole kovin kummoista kokemusta elämän varrella kertynyt.

Ihan ensimmäisenä sain vastaani hoivamestarin, joka antoi mulle sairaalan ihanat harmaat shortsit ja takaa avonaisen, naruilla solmittavan ”pakkopaidan”. Niin, ja tietenkin ne sairaalasukat ja -tohvelit. Seuraavana paikalle paineli anestesialääkäri, jonka kanssa yhteistuumin päätettiin, että leikkaus tehdään unessa (olisin voinut valita myös spinaalipuudutuksen). Tässä välissä sain myös ilmeisesti antibioottia suoraan suoreen. Enkä kovin kauaa kerennyt Facebookissa itseäni viihdyttämään kun paikalle amapaisi jo seuraava tyyppi, olisiko ollut hoitsu. Hän kyseli yleisvointia. Sitten tulikin jo fyssari, joka kertoi tulevista jumppaohjeista sekä Walker-tukikengästäni. Hänen kanssaan harjoiteltiin myös kepittelyä kyynärsauvoilla. Heti hänen peräänsä tuli itse leikkaava ortopedi, joka piirteli kivoja kuvioita mun kintuuni näyttäen samalla, millainen leikkaushaava on tulossa. Sitten mentiinkin jo leikkaussaliin, jossa kaksi mulle ennestään tuntematonta hoitsua jutteli kivoja ja yritti saada mua rauhoittumaan (leikkauspöydällä maatessani saattoi pienet hätäkyyneleet virrata poskia pitkin). Sitten mä jo nukahdinkin. Heräämössä olikin sitten vastassa ihan eri näköinen hoitaja.

Ennen fysioterapeutin vierailua olin varsin rauhallisin mielin menossa leikkauspöydälle, mutta fyssarin jälkeen iski todellisuus päin kasvoja. Miten mä pärjään tuon tukikengän kanssa? Onko tässä nyt mitään järkeä? Pärjäisinköhän sittenkin jatkuvasti turpoavan ja rasituksesta kipuilevan jalkani kanssa lopun elämäni? Mitä jos tästä ei olekaan mitään apua? Kenties näiden kysymysten vuoksi tirautin parit kyyneleet juuri ennen kuin mut tainnutettiin.

Torkkumestari
Itse leikkaus oli ohi noin tunnissa ja se meni hyvin. Herääminen olikin sitten ihan oma lukunsa. Mua väsytti aivan tuhottomasti ja muistan, että kantapäätäni alkoi jossain vaiheessa juilia ikävästi. Ihmettelin, että miksi mun kantapää on kipeä kun sitä ei ole edes ronkittu? En kuitenkaan kysellyt sen enempää (koska ei vaan jaksanut). Sain kipuuni ensin yhden 600mg Buranan, sitten toisen ja lopulta sain vielä suonen sisäisesti jotain Ooppium(?) -pohjaista kipulääkettä. Näin ainakin muistelin, että mulle kerrotiin. Sehän sitten pisti mun tajun aivan kankaalle ja vietinkin heräämössä käytännössä koko päivän. Onnistuin jopa melkein pyörtymäänkin vaikka makasin sängyssä (ehkä verensokerit vähän alhaalla jo tässä vaiheessa kun olin ollut syömättä edellisestä illasta saakka eli noin 15 tuntia)! 😀

Heräilemässä
Päivän ensimmäinen ateria

Jaksoin olla hereillä 15-20 minuuttia kerralla, kunnes silmäluomet rupesivat lupsaamaan. Torkuin kuin arkiaamuisin konsanaan, haha! 😀 Kerkesin yhdessä välissä jo ruoankin ”tilaamaan”, mutta nukahdin sillä välin kun se oli mulle tuotu. Taisin muuten tässä välissä saada suonen sisäisesti pussillisen sokeria, sillä olin hoitsun mielestä kovin voipunut. Se taisikin auttaa sillä lopulta pääsin syömään tilaamani salaatin. Onneksi olin tilannut listalta (kyllä, ennen leikkausta sai itse valita listalta suolaista ja makeaa purtavaa leikkauksen jälkeen tarjottavaksi) vuohenjuustosalaatin, joten se ei kerennyt jäähtymään mun torkkujeni välissä. Ja se hetki, kun sain teetä.. ai että! <3 Leikkaus oli klo 10.00 ja kotiuduin klo 17.45. Tovi meni siis heräillessä.

Toipilaana

Toipuminen on lähtenyt käyntiin hyvin. Olin varautunut todella kipeään ja turvonneeseen jalkaan, mutta yllätyksekseni kipuja ei juurikaan ole ollut. Lääkäri määräsi mulle Buranaa ja Panacodia sekä sain sairaanhoitajalta myös kotiin muutamat tabletit, ettei heti tarvinnut sairaalasta lähteä apteekkiin. Hoitajan määräyksestä söin kipulääkkeitä pari päivää leikkauksen jälkeen, mutta viimeksi olen ottanut särkylääkkeitä viime perjantaina ja hyvin olen pärjäillyt. Nilkka oli luonnollisesti hieman turvonnut heti leikkauksen jälkeen ja seuraavanakin päivänä, mutta nyt se näyttää lähes normaalilta jo. Toki leikkaushaavan ympärillä on pientä turvotusta ja mustelman tynkää, mutta kun itse ajattelin nilkan näyttävän sellaiselta jäätävältä puupökkelöltä niin turvotus, joka siinä tällä hetkellä on, ei tunnu miltään. Toki olen ollut myös hirmu varovainen jalkani kanssa ja pelkään koko ajan, että tikit aukeaa vaikka tukikenkä onkin jalassa käytännössä yötä päivää. Mutta so far so good! 🙂

Viisi viikkoa on vielä sairauslomaa jäljellä ja kaksi niistä mennään Walker-tukikengän kanssa köpötellen. Niin, ja tietenkin kyynärsauvojen. Painoa ei saa jalalle laittaa kuin ”puoliteholla”, joten tässä joutuu välillä oikein aivotyöskentelyäkin tekemään, jotta pärjää ihan perus arkiaskareista 😀

Ajattelin tässä nyt herätellä tätä blogia takaisin ainakin tämän sairausloman ajan, jotta voi sitten itse myöhemmin lueskella, että miten sitä onkaan pärjäilty. Kirjoittelen todennäköisesti kerran viikossa kuulumiset. Jos tulee enemmän ajatuksia näytölle suollettavaksi niin sitten pistän näppiksen laulamaan. Seuraava aihekin on jo itse asiassa mietitty valmiiksi sillä mielikuvat meneillään olevasta sairauslomasta kyynärsauvojen kanssa ei ihan kohdannut todellisuuden kanssa…