Koukussa sosiaaliseen mediaan?

Kun mä olin lapsi, ystäviin ja sukulaisiin pidettiin yhteyttä puhelimitse. Ja niistä puhelimista ei nähnyt oliko joku yrittänyt kauppareissun aikana tavoittaa tai puhelimen soidessa sitä, kuka sillä hetkellä luurin toisessa päässä yritti tavoitella. Sitä soitettiin hetken mielijohteesta ja toivottiin, että toinen olisi kotona vastaamassa puhelimeen. Jos ei ollut niin sille ei sitten voinut mitään.

Toinen tapa yhteydenpitoon oli kirjeet. Mäkin kirjoittelin kirjeitä yhdellen sun toiselle pitkin Suomen maata ja pöytälaatikko olikin täynnä Tiimarista ostettuja erilaisia kirjepapereita. Mä tykkäsin kirjoitella niitä ja vielä kun joku jaksoi vastata mun lähettämään kirjeeseen, oli pieni tyttönen kovin otettu <3

Nykyään lähes kaikilla on älypuhelimet, joista näkee kuka on soittanut ja milloin sekä luureihin on ladattu erilaisia sovelluksia, joissa voi kertoa omia tekemisiä ja menoja. Sitten on monenlaisia yhteydenpitoon suunniteltuja sovelluksia, joissa voi sekä soittaa videopuheluita, lähettää ääniviestejä tai sitten kirjoittaa viestjeä. Erilaisten hymiöiden ja emojien avustamana, tottakai. Jos kirjoittamisesta tykkää niin pistää blogin pystyyn ja markkinoi sitä sukulaisille ja ystävilleen, jolloin he voivat seurata missä mennään tai jos ei julkisesti halua sellaista tehdä, on olemassa vielä sähköposti. Eikä siinä mitään. On tärkeä pitää yhteyttä ystäviin ja sukulaisiin ja myönnän olevani melko ahkera sosiaalisen median käyttäjä. Joskus ehkä vähän turhankin ahkera ja välillä tulee heti poistettua juttuja, jotka juuri julkaisin. Koska hävettää olla jatkuvasti julkaisemassa jotain. Myönnän myös olevani kiinnostunut muiden ihmisten tekemisistä, koska niistä voi saada inspiraatiota omiin juttuihin, kuten vaikka matkustamiseen liittyen. Välillä sitä kuitenkin miettii omaa puhelimen käyttöä ja olen tosi usein pohtinut, että pystyisinkö olemaan ilman koko kapistusta. Ja jos pystyisin niin kuinka pitkään?

Nykyään puhutaan paljon hetkessä elämisen taidosta ja sehän ei onnistu puhelin kourassa. Ainakaan hirmu hyvin. Ja jos ruvetaan miettimään terveydellisiä seikkoja niin päällimmäisenä tulee mieleen se, että jos päivässä menee monta tuntia pää etukenossa (ihan rehellisesti, kuinka moni on joskus ajatellut nopeasti vain katsovansa puhelimella "yhden jutun" ja huomannut 45 minuutin päästä olevansa edelleen puhelin kädessä?) luuri kädessä niin mitä tapahtuu yläselälle ja niska- ja hartiaseudulle. Pää itsessää painaa muutaman kilon, mutta jos pää retkottaa etukonessa pitkän aikaa ja toistuvasti, voidaan tuo kilomäärä ainakin tuplata, kenties jopa kolminkertaistaa. Siitä voi jokainen miettiä mitä luurin käyttö pidemmän päälle voi ryhdille tehdä.

Yhtenä elokuisena sunnuntai-iltana sitten päätin, että olen tulevan viikon ilman sosiaalista mediaa ja kirjauduin ulos Facebookista sekä Instagramista. Päätin, että saan kirjautua niihin takaisin vasta perjantaina. Ajattelin ensin, etten varmasti tule siitä selviämään ja että jään paitsi jostain tosi isoista jutuista. Mutta yllätyksekseni se olikin helpompaa kuin luulin. Olen tosin pitkään tehnyt jo sitä, että kirjaudun sovelluksista pois jos en halua nähdä niistä tulevia ilmoituksia, mutta ne ”tauot” on kestäneet ehkä muutaman tunnin, korkeintaan työpäivän ajan.

Mun lupaukseni piti. Eikä tehnyt edes tiukkaa. En avannut Facebookia enkä Instagramia koko viikkoon. Vasta perjantaina työpäivän jälkeen päätin tehdä comebackin istuessani auton kyydissä kohti Tamperetta ja rikoin sometaukoni laittamalla Facebookiin sijaintipäivityksen Pyynikin kesäteatterista sekä Instagramiin kuvan FitWokin annoksestani.

Alla on pari juttua, jotka hiffasin sometauon aikana sekä sen loputtua.

1. Akkua ei välttämättä tarvinnut laittaa lataukseen iltaisin
Lataan puhelimen aina yön aikana ja ennen sometaukoa iltaisin nukkumaan mennessä puhelimessa oli akkua 20-30% verran. Sometauon aikana akkua oli 60-70%, joskus jopa 80%. Eli hyvin olisi voinut pärjätä yhdellä latauskeralla parinkin päivän ajan. Niin ne isot ja kirkkaat näytöt sekä sovellusten jatkuva käynnistäminen syö ”kuin huomaamattomasti” akkua. Pitäisikö palata ”kapulakännyyn”? 😀

2. Keskittymiskysy parani
Tämän huomasin tapahtuvan niin työpaikalla kuin kotonakin. Töissä oli tosin alkuun vaikea olla avaamatta puhelinta jos tuli hiljaisempi hetki, mutta aika nopeasti sitä kehitteli puhelimen käytölle muuta tekemistä, kuten vaikka kollegoiden kanssa keskustelua. Kotona taas huomasin keskittyväni paremmin vaikka telkkarin katsomiseen. Mulla on paha tapa pitää luuri aina lähettyvillä vaikka leffaa katsoessa ja vastata heti viesteihin jos niitä sattuu tulemaan, mutta nyt jätin puhelimen toiseen huoneeseen, etteivät viestitkään häiritse leffa- tai sarjahetkeä. Ja huomasin, että mä ihan oikeasti keskityin katsomaan sitä ohjelmaa tai leffaa eikä mikään kohtaus jäänyt näkemättä. Juonessa kiinni pysyminen oli paljon helpompaa, yllättäen 😉

Eli joo, voisin väittää pääseeni kiinni siihen hetkessä elämisen taitoon. Vielä on tosin paljon opittavaa, mutta tämä on varsin hyvä alku kuitenkin 🙂 Ja aion jatkossakin kirjautua sovelluksista ulos, ettei tule päivän aikana ”varmistettua” onko johonkin sovellukseen tullut jotain uutta ilmoitusta. Ääniä eikä push-ilmoituksia mulla ole koskaan sovelluksissa ollut päällä, mutta kirjautumalla sovelluksista ulos ei puhelimen näytön yläreuna ole jatkuvasti täynnä sovellusten symboleja kiusaamassa.

Ihan nollille en ole ajatellut somen käyttöäni tiputtaa, mutta sitä voisi hieman kuitenkin vähentää. Ehkä sitä ei ihan joka päivä tarvitse olla julkaisemassa kuvia tai jotain päättömiä ja tylsiä sepustuksia omasta päivästä Instan Storyyn tai Snapchatiin. Jos vaikka joka toinen tai kolmas päivä? 😀 Tehdään tämä vaikka sitten paremman ryhdin nimissä 😉

Onko joku muu kokeillut sometaukoa? Jos olet niin kerro havaintosi! 🙂

-Laura

Nössö, mikä nössö

Viimeisen lomapäivän tunnit käyvät vähiin, joten päätän mennä nukkumaan, jotta olen aamulla virkeänä lähdössä töihin. Nukkumaanmenoaika ei juurikaan ole vaihtunut loman aikana verrattuna arkeen. Sujahdan lakanoiden väliin, laitan puhelimen lataukseen, sammutan valot ja suljen silmäni. Hetken aikaa tuntuu mukavan rennolta ja siltä kuin uni olisi tuloillaan. Mutta sitten käy jotain. Tulee ajatus. Tulee toinenkin ajatus ja senkin jälkeen vielä uusi ajatus. Siinä sitten ollaan ajatusten kera, mutta se tärkein eli uni vähän niin kuin jäi. Sitä ei vaan enää ole tulossa! Sen sijaan pää täyttyy lisää kaiken maailman ajatuksista ja ideoista niin kanin hoidosta työasioihin kuin vanhoihin koulukavereihin, joita et ole tavannut ties moneen (kymmeneen) vuoteen. Mutta se uni, sitä ei vaan tule. Olenko mä ainoa viimeisen lomaillan unettomuuden uhri vai löytyykö muitakin? Ymmärrän toki jos vuorokausirytmi kääntyy päälaelleen lomalla, mutta kun mulle ei niin käynyt…

Eilen illalla en meinannut saada unta, mutta mieleeni putkahti ihan tuosta noin vaan uuden blogitekstin aihe ja sen vuoksi tässä nyt näpytellään niin maan perkeleesti kirjaimia toisensa perään. Mun piti oikein puhelimeen kirjoittaa ylös, että varmasti muistan kirjoittaa tästä aiheesta (tosi hyvin kirjoitinkin sillä numeroin otsikot seuraavasti: 1, 2, 4, 3, 4, 5 ja 6). Sen verran maukkaalta aiheelta vaikutti. Ainakin mun mielestäni. Jos ei ehkä niin hirmu maukas, mutta ainakin se on ehkä hieman paljastava. Aion nimittäin kertoa jutuista, joita mä pelkään, inhoan ja joiden suhteen nössöilen. Kaikki ei välttämättä ole niin hirmu noloja paljastuksia ja osa niistä on ehkä jopa ihan positiivisiakin nössöilyn aiheita, mutta kerron ne silti. Sanan nössö olen oppinut ala-asteella naapurin tytöltä, joka leikkisästi haukkui pikkusiskoaan välillä nössöksi. Sana kuulosti ala-asteikäisenä sen verran kivalta, että päätin jättää sen omaan sanavarastooni ja käyttää nyt tässä postauksessa.

Mutta mennäänpä itse asiaan. Näissä asioissa mä olen vähän nössö:

1. Tupakka
En ole koskaan polttanut saati edes maistanut tupakkaa (enkä nuuskaa). Mä vaan en voi sietää tupakan savua ja siitä vaatteisiin ja tukkaan jäävää hajua. Tämän vuoksi mua ei juurikaan 18-vuotiaana (eikä ennen sitä) nähty baareissa bilettämässä. Vasta kun tupakkalakiin tuli muutos niin, ettei baareissa saanut enää polttaa kuin niille tarkoitutuissa paikoissa, saatoin eksyä useammin yökerhoihin juhlimaan. Ne tilanteet, joissa tupakoitsija vetää ns. viimeiset henkoset ja istuu sen jälkeen autoon tai tulee muihin sisätiloihin ja vieläpä tosi lähelle mua, on todella kuvottavia. Tai jos joutuu pitämään toisen tupakkaa kädessä ja sen jälkeen omat sormet haisee röökille. Yäk (tähän kuuluisi laittaa sellainen oksennusemoji)!

2. Puhelimen käyttö autolla ajaessa
Tämä lienee ehkä ihan positiivinenkin nössöilyn aihe, mutta niin se vaan on, että mä en uskalla käyttää puhelinta ajaessani autoa. En kovin helposti vastaa puheluihin enkä varmana uskalla lähteä kirjoittamaan viestejä. Liikennevaloissa odottaessa saatan tehdä poikkeuksen viestien suhteen jos tiedän pystyväni vastaamaan mahdollisimman lyhyesti. Mutta että päivittäisin Snapchatia tai Insta Storyyn videoita ja kuvia niin ei helvetissä onnistu. Moni näyttää pystyvän, mutta mä en. Niin paljon en luota itseeni ja ajotaitoihini, että tieten tahtoen vaarantaisin toisten liikenteen käyttäjien turvallisuutta. Toki Google mapsia käytän navigoimiseen, mutta mä pysähdyn aina jos puhelin sekoaa tai käy jotain muuta vastaavaa.

3. Vakionopeudensäätimen käyttö autossa
Muistan ikuisesti sen hetken kun kokeilin ensimmäistä kertaa vakionopeudensäädintä. Siitä on nyt ehkä 10 vuotta. Se tuntui niin kamalalta! Mulle tuli tunne, etten pysty hallitsemaan autoa samalla tavalla kuin jos itse säätelisin kaasua polkimen avulla. Auto vain jatkoi matkaansa. Ihan kauheeta! Nyt olen tullut ehkä hieman enemmän sinuiksi tämän teknisen härpäkkeen kanssa, että saatan sitä joskus pidemmillä matkoilla käyttääkin, mutta olen viimeksi ns. pitkää matkaa ajanut itsenäisyyspäivän tienoilla ja sitä ennen viime vuoden toukokuussa. Että tuotaaaa… 😀 Kaupungissa vakionopeudensäätimen käyttäminen on mun mielestä ihan turhaa sillä nopeusrajoitukset vaihtelee jonkin verran ja löytyypä liikenteen seasta aina silloin tällöin niitäkin kuskeja, joilla nopeudet sahaa eessuntaas. Pitkillä matkoilla säädintä tulee käytettyä lähinnä silloin kun nopeudet pysyvät pääosin samoina pitkän aikaa.

4. Yksin matkustaminen ulkomaille
Ajatus siitä, että lähtisin yksin ulkomaan matkalle tuntuu ihan järjettömältä. Saattaisin ehkä pystyä sellaiseen all in clusive -tyyppiseen löhölomaan, jossa hyppäisin kentältä matkatoimiston bussiin, joka veisi mut hotellille ja takaisin loman jälkeen kentälle. Hotellissa olisi kuntosali ja ryhmäliikuntatuneja, joten auringonoton yhteydessä pääsisi vähän liikkumaankin. Mutta että lähtisin yksinäni suunnistamaan julkisilla kulkuvälineillä jossain tuntemattomassa kaupungissa niin ei tuu tapahtumaan 😀 Ja siks toisekseen, matkustamisessa parasta on se, kun ne hetket voi jakaa yhden tai useamman ihmisen kanssa. Yksin en todennäköisesti osaisi nauttia samalla tavalla.

5. Lenkkeily tuntemattomassa maastossa
Tämä menee vähän samaan kategoriaan kuin edellinenkin, mutta nyt puhutaan ihan vaan vaikka kotimaan kaupungeista, jonka lähiseutua en tunne. Näin käy usein muuton yhteydessä ja mulla menee aina tovi ennen kuin uskalla poiketa tutusta ja turvalliesta lenkkireitistä. Usein haluan käydä ensin jonkun muun kanssa tutustumassa ja sitten tallaan sitä reittiä jonkin aikaa kunnes uskaltauduin uusille poluille. Tämä johtuu puhtaasti siitä, että mun suuntavaisto ei ole mikään maailman paras. Tässä on myös syy sille miksi en ihan helpolla lähde yksin reissuunkaan. Musta on ihana matkustella Jontun kanssa, koska Jontulla ihan järjettömän hyvä suuntavaisto ja tunnen oloni turvalliseksi Joonaksen seurassa kun voin luottaa siihen, että hän löytää aina perille.

6. Pyöräily
Vaikka tykkään vauhdista niin pyöräilyyn en ole koskaan oikein syttynyt. Toki lapsena tuli pyöräiltyä jonkin verran ja teininä pyöräilin kesätöihin joka päivä n. 20 kilsaa päivässä, mutta en ole siitä koskaan silti tykännyt. Joka kerta satulaan hypätessä on pieni pelko persiissä sydämen hakatessa tuhatta ja sataa. Olen yrittänyt aloittaa pyöräilyä aina uudelleen ja uudelleen mm. työmatkapyöräilyn muodossa, mutta kun olen nyt muutaman vuoden seurannut pyöräilijöiden touhua täällä Helsingissä, ei mua ihan helpolla saa sinne muiden hurjapäiden sekaan. Mielummin kävelen vaikka kaksi tuntia kuin pyöräilen saman matkan puolessa tunnissa. Toinen on myös käsijarrun käyttö pyöräillessä. Mieluiten käytän mummojarruja (ts. jalkajarruja) kuin käsijarrua, jonka vuoksi voisin lentää vaikka tangon yli ja suoraan auton alle. Huih! 😀 Jännä juttu sinänsä, että rakastan spinnigiä, mutta vihaan pyöräilyä. Mutta spinningissä saa polkea rauhassa eikä tarvitse havainnoida ympärillä suhaavaa muuta liikennettä 😉

7. Rullaluistelu
Tämä on sellainen laji, jonka haluaisin oppia, mutta en vain uskalla. Kokeilin rullaluistelua about kymmenen vuotta sitten ensimmäisen ja viimeisen kerran silloisen personal trainerin kehotuksesta (lue: painostuksesta). Ostin silloin luistimien lisäksi myös sauvat kun niiden kerrottiin helpottavan jarruttamista. No, eipä auttanut eikä laji päätynyt koskaan mun sydämeen vaikka koko kesän yritin lajia lämmitellä. Luistimet löytyvät edelleen mun vahempieni varastosta enkä todennäköisesti tule niitä enää käyttämään. Suurin pelko luistelun suhteen on se, että en saa jarrutettua tarpeeksi ja ajaudun päin muuta liikennettä. Kenties osa pelosta johtuu siitäkin, että luistimien päällä olen normaalia pidempi ja hämäännyn siitä kovin. Olenhan normaalisti pitkän huiskeat 158 senttimetriä 😀

Noin. Tulipahan julkistettua pahimmat mörköni ja päästettyä sisäinen nössöni valloilleen. Millaiset asiat saavat sut nössöilemään vai oletko kenties itsepäinen kovis, joka painaa tulta päin sen enempää miettimättä?

Vaikka eilinen ilta menikin pohtiessa erilaisia pelkoja niin aamulla töihin saapuessani kollega kertoi mun näyttäneen ihanan freesiltä. Ilmeisesti yksi yö valvoen ei vielä vaikuta negatiivisesti ulkonäköön 😀

-Laura