Kriittinen silmä

Tämä aihe sivuaa aika läheltä aiempaa tekstiäni, mutta ei anneta sen häiritä. Alku on nimittäin sama: kokeilin tänään mun farkkushorteja, jotka menivät kyllä päälle ja nappikin kiinni, mutta olivathan en nyt viime kesään verrattuna napakammat. Laitoin asiasta heti paikalla viestiä ystävälleni, jolle usein avaudun tällaisista jutuista. Kysyin vielä, että muistaako hän, kuinka mä vuosi sitten ihmettelin samojen shortsien olevan niin löysät, että sain kiskottua ne alas ilman, että avasin nappeja ja vetoketjua. Rupesin samantien selaamaa meidän keskustelussa olleita kuvia etsiäkseni vuoden takaisen kuvan, jota tarkoitin.

Kuva löytyi ja siinä matkan varrelta löytyi paljon muitakin kuvia. Jokaikisen kuvan kohdalla ajattelin, että mä oon ollut ihan pirun hyvässä kunnossa! Semmoinen melko mukiin menevän näköinen daami. Mutta mahdoinko ajatella noin kun kuva oli juuri otettu? En. En todellakaan ajatellut. Vaan mietin, että miksi en voisi olla hoikempi, kauniimpi, näyttävämpi ja mitä vielä.

Tässä parit kuvakollaasit, joiden kuvaushetkellä en ollut yhtään tyytyväinen itseeni, mutta tänään kun kuvat näin ajattelin, että himputti miksi sen oman silmän pitää olla niin pirun kriittinen?

Ylemmässä kuvassa mallailen vaatetusta pikkujouluihin ja alemmassa kollaasissa testasin mekkoa, jonka laitoin yksiin häihin. Molemmat kuvat on otettu marras-joulukuun vaihteessa. Ilmeet eivät ole järin iloisia, mutta ei takerruta nyt siihen.

Pikkujouluasun mallailukuvassa inhosin vatsaani, joka tursusi inhottavasti joka paikasta. Molemmat paidat/topit olivat uusia ja näyttäneet sovituskopissa hyvältä, mutta sitten kotisovituksessa ei ollutkaan niin kivoja. Pikkujoulut olivat kuitenkin seuraavana iltana jo, joten en kerennyt enää viemään vaatekappaleita pois tai vaihtamaan toisiin vaatekappaleisiin. Molemmat paidat löytyvät edelleen mun vaatekaapista enkä edes halua kuvitella miltä ne nyt näyttäisivät mun päälläni kun painoa on tullut noihin kuviin verrattuna huomattavasti lisää.

Sitten tuo lila mekko, jota metsästettiin kissojen ja koirien kanssa, koska omaan silmään mikään aiemmin sovittamani mekko ei vain ollut hyvä. Testasin ennen tuota mekkoa varmaan valehtelematta 20 eri mekkoa ennen kuin tuo löytyi. Kun sitten juuri ennen häitä taas mallailin mekkoa päälleni sovittaessani myös kenkiä ja mahdollisia koruja mietin, että mun mahani on aivan kauhea. Kyllä, taas se maha. Se on vain mun huonoin kohta ollut aina jo teini-iästä lähtien. Ja nyt se vatsa aivan kauhea onkin. Mutta kuvan ottohetkellä en tykännyt yhtään vatsani lisäksi jalkojani. Inhosin sääriäni tässä kuvassa ja mietin kuvaa ottaessani, että kehtaanko ihan oikeasti mennä näiden paksujen pölkkyjeni kanssa yhtään mihinkään? Myös käsivarret olivat kriittisen silmän kohteena (koska selluliittimuhkurat).

Voi jestas. Siis oikeasti? Miksi omaa vartaloa pitää aina katsoa niin pirun kriittisesti? Miksi ei voi vain olla tyytyväinen siihen sen hetkiseen tilanteeseen? Olin tuolloin kuitenkin saanut pidettyä painoni jo pitkään samoissa lukemmissa, söin fiksusti ja treenasinkin. Mutta mikään ei vaan näyttänyt riittävän. Rupeaa oikein suututtamaan tämmöinen vallitseva itsekriittisyys.

Toivon todella, että kun pääsen alkuvuoden aikana kerryttämistäni kiloistani eroon niin osaisin jatkossa katsoa itseäni hieman suopeammin silmin. Nyt se ei kovin helpolla onnistu kun näin nuo vuoden vaihteessa otetut kuvat ja tiedostan tämän hetkisen tilanteeni, mutta teen asian kanssa töitä päivittäin. Nyt on päästy takaisin jo treenienkin pariin sillä ostin EasyFitille jäsenyyden ja olen muutaman kerran käynyt polkemassa spinningiä (jota muuten rakastan yli kaiken, koska se hikivirta tunnin jälkeen) ja kävinpä salillakin jo kerran (jalat tosin tulivat sen verran kipeäksi, että menee pari päivää siitä palautumiseen). Ruokahalukin on herännyt talviunestaan, joten uskon, että hyvä tästä vielä tulee.

En usko, että itsekriittisyydestä pääsee koskaan täysin pois (vai pääseekö?), mutta luulen, että sitä on mahdollista laimentaa. Auttaisiko kiitollisuuspäiväkirjan pitäminen? Sen voisi tehdä kerran viikossa tai jos oikein kunnianhimoinen tavoite asetetaan niin päivittäin. Sen voisin tehdä ihan julkiseksi joko tänne blogiin tai vaikka Instagramiin, jossa olen muutenkin aktiivisempi ja päivittäin tehtynä ei veisi paljon aikaa eikä energiaa.

Onko sulla kokemusta kiitollisuuspäiväkirjan pitämisestä? Otan ilolla vastaan kaikki kokemukset ja vinkit <3

-Laura

Itseinho

Eilen paistoi aurinko siihen malliin, että ajattelin korkkaavani tarakkaharakkakauden tälle vuodelle. Siispä kaivoin moottoripyöräilyä varten muutama vuosi sitten ostamani housut ja takin ja rupesin kiskomaan housuja jalkaan. Ne meni ylös (nihkeämmin kyllä reisien ja pepun kohdalta kuin vuosi sitten), mutta nappi ja vetoketju eivät menneet kiinni. Voi vittu, ajattelin.

Päästettyäni kaikki mahdolliset kirosanat mieleni sopukoissa vapaaksi, tuli seuraavaksi itku. Hieman ehkä vaimea itku, mutta itkun alku ainakin jos ei kunnolliseksi itkuksi sitä voisi luokitella. Istuin vessassa pissalla kun purskahdin vasta kunnolla itkemään. Ajattelin, että jo nyt on saatana vaikea pitää yksi painolukema kurissa. Muistan kun viisi kiloa kevyempänä ajattelin, etten ikinä tule päästämään painoani yli kahdeksankymmenen. No, nyt ollaan iloisesti kahdeksassakymmenessäyhdessä kilossa. Ja se on aivan liikaa kannateltavaa tällaiselle 158 senttiselle ruholle.

Itkiessäni pois pahaa oloani mietin, että olen täydellisen epäonnistunut ihmisenä. Olen ruma, läski ja säälittävä. Oikein kunnon sotanorsu. Mistähän tuokin sana oikein on peräisin? Sitä en osaa sanoa, mutta tähän tilanteeseen tuo negatiivissävytteinen sana sopi kuin räkäpisara nenänpäähän. Itseinho oli sen verran korkealla sillä en osaa pudottaa talven aikana saamiani kiloja tai edes ylläpitää vuosien saatossa jo poissaamiani kiloja. Siinä mielentilassa mua ei kiinnostanut yhtikäs mikään. Ei syödä (koska syöminen lihottaa), ei katsoa telkkari sohvalla (koska istuminen on haitallista ja voi jopa tappaa) eikä lähteä liikkumaan tai ulkoilemaan vaikka ilma oli lämmin ja aurinkoinen (koska muut kuitenkin kauhistelisi mun ulkomuotoani).

Hetken aikaa ryvin itsesäälissä ja -inhossa, mutta rauhoituin kuitenkin melko pian pyyhkien kyyneleet poskilta, pukien treenipöksyt- ja topin päälleni ja lähdin kauppaan. Kävellen, vaikka autokin olisi ollut käytettävissäni. Ja ei, en lähtenyt ostamaan herkkuja vitutukseen vaan ruokaa ja välipaloja töihin, koska työmatkani varrella ei ole kauppaa, josta voisin ruokaa ostaa. Haluan kuitenkin, että tulevan viikon ruoat on aamulla jääkaapissa valmiina mukaan otettavana.

Se, mikä mut sai lopulta rauhoittumaan oli, kun ajattelin, että just nyt tällä hetkellä en voi kuitenkaan tehdä nousseelle painolleni yhtikäs mitään. Kivahan se olisi jos olisi olemassa jokin ihmepilleri, jolla saisi ylimääräiset pois hetkessä. Mutta kun ei ole. Mun pitää päivä ja viikko toisensa perään tehdä fiksuja valintoja, jotta saavutan haluamani. Niinpä päätin lähteä kauppaan kävellen. Koska se on fiksumpi vaihtoehto kuin autolla kilometrin pituisen matkan meneminen.

Me lähdettiin myöhemmin illasta vielä mussun kanssa uimaan. Ja mä uin kokonaisen kilometrin. Se on mun mielestäni hyvä saavutus. Ottaen huomioon, että uiminen on mun mielestä ollut aina vähän tylsää. Eessuntaas yhtä pientä rataa vedellen. Teknillisesti mun uiminen tuskin oli oikein ja täydellistä, mutta ei sillä ole mitään merkitystä sillä pääasia on, että liikkuu. Ja tiedätkö mitä? Mä oikeastaan jopa vähän tykkäsin siitä. Ja sen jälkeen tuli tosi hyvä olo! Puhumattakaan siitä, että en hävennyt itseäni tippaakaan pukuhuoneessa tai suihkutiloissa.

Hitto soikoon. Ei nyt yks painolukema voi määrittää mua ihmisenä. Mussa on paljon kaunista niin ulkoisesti kuin sisäisesti. Mun hymyä kehuttiin pari viikkoa sitten ja eilen mun kollegani pyysi mua koiravahdiksi koiralleen. Kauniin hymyni lisäksi muhun voi siis myös luottaa, joten mä nyt ihan susipaska voi olla.

Näillä eväin lähdetään vastaanottamaan uutta viikkoa ja sen tuomia mahdollisia haasteita, jotka ovat vain hidasteita ja jotka on tarkoitettu voitettaviksi.

Ihana viikkoa just sulle! <3

-Laura

Neljä tapaa, jotka näkyvät elämässäni päivittäin

Olen astunut kuntosalille elämäni ensimmäistä kertaa aikalailla tasan 16 vuotta sitten eli 14-vuotiaana. Kävimme silloin koulun liikuntatunnilla kokeilemassa spinningiä ja jonkun aikaa myöhemmin mulla oli samalla kuntosalille takataskussa kortti, jolla olin oikeutettu käymään ohjatuilla tunneilla. Kun ikää tuli pari vuotta lisää (koska ikäraja 16v), uskaltauduin kuntosalin puolelle ja sain elämäni ensimmäisen kuntosaliohjelman. Se oli maaginen hetki. Muistan ikuisesti sen hetken kun kävimme PT:n kanssa ohjelmaani läpi ja sille oli oma säilytyspaikkansa aakkosellisessa laatikossa.

Aluksi jännitti aivan hirveästi käydä itsekseen salilla ja mietin, että osaanko nyt säätää näitä laitteita oikein ja mitä jos joku nauraa kun teenkin väärin? Alkujännityksen kaikottua kuntosali alkoikin tuntua jo lähes toiselta kodilta vaikka joka kerta pieni jännityksen poikanen olikin läsnä. Ylioppilaskirjoitusten aikaan olin kuin taivaissa sillä sain käydä treenaamassa sellaiseen aikaan kun salilla ei ollut vielä ruuhkaa. Yllättäen innostuin silloin myös tekemään salilla paljon kaikkea kuntosaliohjelmaani kuulumatonta, kuten vaikka crosstrainerilla polkemista. Illalla saatoin vielä palata spinning- tai pumppitunnille. Ei liene epäselvää, miksi mun ylioppilaskirjoitusten tulokset eivät päätä huimanneet? 😀

Usein pohdin salilla ollessani myös sitä, että miten mun kannattaisi syödä, jotta saisin treeneistä kaiken tehon irti. Välillä kun meinasi ruveta pyörryttämään juuri kun olisi pitänyt hypätä spinningpyörän päälle. Tai sitten ihan viimeistään tunnin jälkeen tuli heikotus. Niinpä pyysin salin henkilökunnalta apua ja pidin muutaman päivän ajan ruokapäiväkirjaa, jonka pohjalta sain vinkkejä miten ja mitä syödä ennen ja jälkeen treenien. Silloin tutustuin ensimmäistä kertaa palautusjuomajauheisiin ja jäin heti koukkuun 😉

Nyt kun ikää on 30 vuotta, rupesin ihan pohtimaan mun ruokavaliohistoriaani. Ihkaensimmäisen ”raamattuni” sain reilu 20-vuotiaana, jolloin palkkasin personal trainerin avukseni karistaakseni muutamat vyötärölle kertyneet lisäkilot. Tämä on se aikakausi, jolloin tutustuin ensimmäistä kertaa syömään ruokavaa’an kautta ja kuljettamaan eväskipposia mukanani. Ruokavalio oli tiukka ja todella tarkka, mutta se toimi. Tosin eipä mulla silloin muuta elämää ollutkaan kuin syöminen ja treenaaminen 😀

Sittemmin on tullut kokeiltua monenlaisia valmennuksia lähinnä netin välityksellä, mutta onpahan matkaan tarttunut välillä myös pari PT:täkin. Mutta olenko mä oikeasti oppinut näiden valmennusten ja minulle tehtyjen ruokavalioiden avulla jotain ja jos olen niin mitä? Alla olevat neljä asiaa mulle putkahti mieleeni eilen illalla Silja Symphonyn illallisbuffetissa.

1. Vesi
Ensinnäkin: päivä alkaa hampaiden pesun ja vessassa käymisen jälkeen kahdella isolla lasillisella vettä. Sitten tulee vasta kaikki muu. Vettä menee mulla päivittäin helposti kolmekin litraa ja huomaan heti jos sitä on tullut juotua liian vähän sillä mun päätä alkaa särkeä tietyllä tavalla. Ja se päänsärky lähtee parilla vesilasillisella. Töissä mulla on vesipullo, jota täytän ja tyhjennän ahkerasti ja ulkomailla on AINA oltava täysinäinen pullo matkassa ja puolen litran minipullo ei riitä mihinkään vaan se tyhjenee alta aikayksikön. Jos satun olemaan biletuulella, on sitä vettä saatava illan mittaan drinksujen välissä.

2. Vihannekset, marjat ja hedelmät
Toinen asia, jota kaipaan päivittäin ruokavaliooni. Huomaan heti omassa olossani jos jonain päivänä en ole syönyt mitään tästä kategoriasta. Olo on todella nuutunut ja väsynyt. Mä tarviin heviä ollakseni virkeä! Jos olen buffetissa syömässä niin mä kasaan lautaseni ensin täyteen kasviksia ja vihanneksia ja vasta sen jälkeen tulee kaikki muu (jos mahtuu) 🙂 Ravintolassa yritän valita sellaisen aterian, johon kuuluu edes vähän jotain kasvista annokseen. Ja jos niitä ei ole niin kyllä harmittaa! 🙁 Hedelmistä en ihan hirveästi perusta (niitä menee yksi tai max. kaksi päivässä, joskus ei välttämättä ollenkaan), joten jos jotain nopeaa tältä osastolta pitäisi saada vaikka kaupasta mukaan niin ehdottomasti miniluumutomaatit.

3. Proteiinit
Kun lautanen on buffetissa täytetty kasviksilla, tulevat seuraavaksi proteiinit. Esim. eilisessä buffetissa lautaselleni löytyi mm. fetaa, lohta ja kanaa (koska en osannut valita niin otin kaikkea vähän). Proteiinin lähteiksi kelpuutan äsken mainitut eli kanaa, juustoa (feta tai Polar), kalaa, kananmunia tai vaikka nyhtökauraa. Punaista lihaa tai pihvejä en kaipaa.

4. Rasvat
Viimeinen, mutta ei suinkaan vähäisin! Kun rupean koostamaan ateriaa kuin ateriaa, tulee proteiinien jälkeen seuraavana aina rasvat. Ja nimen omaan ne hyvät, pehmeät rasvat. Niitähän saadaan mm. oliiviöljystä, lohesta, pähkinöistä tai kananmunankeltuaisista. Hyvin tavanomainen näky vaikkapa kahvitauolla välipalani osalta on se, että siinä on proteiinia (esim. proeiinivanukas tai rahkaa), pähkinäpussi, josta napostelen noin kourallisen ja sitten vielä jotain heviä eli hedelmä, marjoja tai niitä miniluumutomaatteja (rasiallinen tyhjenee helposti kerralla). Aa että, kyllä tän jälkeen jaksaa taas muutaman tunnin veivata Exceleitä! 🙂

Syy siihen miksi mä näitä rupesin oikeastaan pohtimaan on se, että kun mua harmittaa ihan hitokseen (lue: vituttaa) mun alkuvuoden painonnousu sekä se, että en millään meinaa saada niitä pirun kiloja pois. Mietin sitten, että teenkö mä oikeesti jotain niin väärin, että pitäisikö mun viimeisillä pennosillani palkata taas PT, joka pistäisi ruokavalion kuntoon? Mutta nyt kun katson tuota listaa, on mulla oikeasti todella moni asia jo hyvin. Todennäköisesti jokin maksettu, ulkopuolisen henkilön tekemä ruokavalio ei kovin paljoa poikkeaisi sisällöllisesti noista neljästä jo käytössä olevista kohdista. Korkeintaan ehkä niin, että siinä saisi syödä vain vihreitä vihanneksia tai että jokin tietty vihannes olisi kielletty. Sillähän se motivaatio saadaankin ainakin mun kohdallani pysymään ylhäällä. Not 😀

Okei, en mä nyt ihan kirkkain silmin voi syyttää pelkästään stressihormoni kortisolia painoni noususta sillä olen mä herkkujakin syönyt. Vaikka olisi kuinka kiva syyttää väsymystä, uupumusta ja stressiä siitä, että niitä herkkuja on tehnyt mieli niin en mä voi ketään muuta syyttää kuin itseäni siitä, että ne herkut on sinne suuhun menneet näkyen nyt puntarin lukemassa.

Ruokavalio on painonpudotuksessa 80-90% luokkaa, joten kun pidän kiinni yllä luetelluista tavoista sekä kiinnitän enemmän huomiota herkkujen syömiseen (mieluiten samalla myös vähentäen sitä), pitäisi painonkin alkaa pudota. Eikö? Vai onko olemassa vielä jotain kikkakolmosia, joita ei ole mulle kerrottu?

-Laura