Kun ehdottomuus ärsyttää

Kun mä aikoinaan laitoin elämäntavat remonttiin, otin alkuun melko ehdottoman linjan. Noudatin saamiani ohjeita ruokavalion ja treenien suhteen suunnitellen mun viikot etukäteen niin, että ensimmäisenä kalenteri täyttyi treeni- ja lepopäivistä sekä mahdollisista kehonhuolloista, jonka jälkeen tuli vasta kaikki muu. Jos en ollu kotona kun oli tarkoitus syödä, pakkasin eväät mukaan ja söin niitä milloin missäkin. Jos tiesin, että kyläpaikassa saattaisi olla jotain sellaista tarjolla, mikä ei sopinut valiooni, otin varmuudelta omat ruokani mukaan. Näin vappuna saatoin tekaista itselleni perunasaalaatin rahkasta ja nautin sen kalkkunaleikkeleiden tai -nakkien sekä Pepsi Maxin kera.

Käytökseni ja ehdottomuuteni tuntui aiheuttavan muille ihmisille enemmän ongelmia kuin mulle itselleni. Sain kommentteja milloin mistäkin ja se perinteisin taisi olla: ”Kai sä nyt yhden pullan voit syödä”. Syömisestä taisin saada eniten kommentteja ja ehkä kummallisin kommentti, jonka muistan oli kun multa kysyttiin, että eikö tuo ruoka maistuisi paremmalta lautaselta kuin eväsrasiasta. Varmasti, mutta kun lautasta ei just nyt ole saatavilla 🙂

Ruokailujeni lisäksi myös treenaamiseni oli joillekin turhan kova pala purtavaksi. Tein tuolloin keskimäärin 3-4 salitreeniä, joiden lisäksi aerobisia treenejä joko treenin päätteeksi tai sitten aamulenkkien muodossa (usein aamulenkit vei voiton sillä en viihdy salilla tuntia pidempään ja treeneissäkin meni jo helposti 45-50 minuuttia). Ja uskon, että jokainen treenaaja tietää, että lepopäivät on lähes yhtä tärkeitä ellei jopa tärkeämpiä kehittymisen kannalta. Niinpä ajan myötä huomasin, että jaksan vetää korkeintaan kaksi treeniä peräkkäin, jolloin pitää saada jo lepoa väliin. Näin ollen suunnittelin viikkoni niin, että treenejä tulisi maksimissaan se kaksi päivää peräkkäin. Näillä eväin jaksoin hyvin pidemmän aikaa, mutta välillä väsymys vei voiton ja silloin mukaan tulivat kokonaiset lepoviikkot, joiden aikana salille meno oli kielletty. Niiden jälkeen energiaa olikin taas kuin pienessä kylässä.

Kun tarpeeksi kauan pysyy ehdottomalla linjalla, alkaa väkisinkin tulla tulosta mikäli kehossa ei ole mitään sen kummempia ongelmia/sairauksia, jotka estää tai hidastaa tulosten saavuttamista. Mä kun en koskaan ole oikeastaan ollut mikään liikunnan rakastaja, mutta olen vuosien varrella oppinut siitä kyllä tykkäämään niin saatoin välillä hehkuttaa hyviä treenejä, saavutettuja tuloksia tai kipeytyneitä lihaksiani omassa Facebookissani. Mikä on mun mielestäni ihan normaalia toimintaa kun huomaa oman työn tuottaneen tulosta ja haluaa iloiten sen myös muille jakaa? Kovin moni ei tosin ollut mun kanssani samaa mieltä ja sainkin kommentteja, että eikö tuo mene jo överiksi, älä enää laihduta ja että kipu ei ole hyvästä. Jep 😀

Vaikka monet kauhistelivat lihassärkyjäni ja vaikka mitä muuta niin eniten närkästystä aiheutti treenien puolesta kuitenkin se, että ne treenit tosiaan meni kaiken muun edelle. Aikataulujen sovittaminen vaikka kahvitteluhetkeen jonkun kanssa oli aikamoisen työn takana. Mä kun en mielelläni vaihtanut treenipäivien paikkaa, ettei viikoista tule liian rankkjoa. Viikossa on kuitenkin vain seitsemän päivää ja jos niistä menee neljä salilla, jää kolme päivää vapaaksi tehdä jotain muuta. Mutta sitten kun ne päivät eivät sopinutkaan toiselle osapuolelle, saattoi tapaaminen mennä monen viikon päähän vaikka alunperin oli tarkoitus tavata mahdollisimman pian. Poikkeuksiakin tein kyllä, mutta silti itselleni jäi usein tunne, että olen jollain tapaa itsekäs mulkku kun en sovi muiden aikatauluihin.

Jos lähdin vaikka viikonlopuksi reissuun, saatettiin mua katsoa kieroon kun sanoin lähteväni aamulenkille tai tekeväni päivän treenin ennen saunomista ja illallista. Pyrin myös tällaisissa tilanteissa kertomaan oman toiveeni esim. ruoan suhteen. Yritin ehdottaa sellaisia vaihtoehtoja, jotka sopisivat kaikille, mutta aika usein siinä kävi niin, että mä söin lopulta omia ruokiani toisten syödessä jotain muuta. Eikä sekään varsinaisesti mua haitannut, mutta joskus jäi fiilis, että olenko jälleen kerran se itsekäs kusipää?

Jossain vaiheessa mulla kuitenkin tuli mitta täyteen. Jätin monet treenikuvat ja -fiilistelyt julkaisematta Facbookissa sillä en jaksanut enää olla selittelemässä ihmisille tekemisiäni ja valintojani sekä lukemaan negatiivisia kommentteja ja kuuntelemaan jatkuvaa narinaa. Silloin syntyi edeltävä blogini Sisäisen läskin nujerrus. Ajattelin, että ihmiset, joita oikeasti kiinnostaa mun elämäntapojen muutos ja matkan varrella kannustaminen, eksyvät ennen pitkää blogin pariin. Ja vitsit, että se päätös helpotti mun elämääni! Blogin avulla sain ympärilleni uusia, ihania ja kannustavia ihmisiä. Sellaisia, jotka kamppailivat samojen ajatusten ja ongelmien parissa kuin minäkin. Sain vihdoin kaipaamaani vertaistukea, jota en juurikaan lähipiiristäni tuolloin saanut.

Enää en elä yhtä ehdottomalla tyylillä kuin vielä muutama vuosi sitten, mutta huomaan, että monet niistä negatiivisista kommentoijista ja narisijoista ovat pistäneet omat elämänsä uusiksi ja mikä huvittavinta: somessa hehkutetaan uusia treenipöksyjä, ruokavaliota (yleisin on tällä hetkellä kyllä ne poikkeavuudet herkuttelun merkeissä) tai huikean hienoa treeniviikkoa… 😉

Toki mä olen iloinen heidän puolestaan, että ovat löytäneet paremmat elämäntavat ja osa jopa liikunnankin mukaan elämäänsä, mutta mun on hieman vaikea suhtautua heihin kaiken sen jälkeen mitä itse jouduin kokemaan. Vai johtuuko nämä mun oudot tuntemukset nyt vain siitä, että itse olen stressin myötä onnistunut alku vuodesta nostamaan painoani 6 kilon verran ja salikertoja on tähän vuoteen kertynyt ehkä viisi? Onko musta kovaa vauhtia tulossa se katkera, kateellinen ja nariseva negistelijä, joita aikoinaan lähdin karkuun entiseen blogiini?

-Laura

Ensimmäinen

Rekisteröidyn tänne munblogi.com -sivustolle jo kuukausi sitten tarkoituksenani elvyttää Bloggerin puolella aloitettu, mutta sittemmin lopetettu bloggaaminen. Rekisteröityminen olikin tässä bloggaamisen uudelleen aloittamisessa se helpoin vaihe. Seuraavaksi tulee ensimmäisen artikkelin kirjoittaminen, joka ei olekaan niin helppoa kuin olin kuvitellut. Olen useasti yrittänyt aloittaa, mutta se on käytännössä mennyt siihen, että olen vain tuijottanut tyhjää blogipohjaa, kirjoittanut välillä muutaman sanan, mutta kuitenkin pyyhkinyt ne aina pois. Ei näin, ajattelen. Kuluneen kuukauden aikana näin on tapahtunut monta kertaa. Miten tämä voikin olla näin vaikeaa? Onko tällaiseen ensimmäiseen tekstiin jotakin kaavaa, jonka mukaan kuuluisi mennä?

Blogin sivu ei ole vielä ihan sellainen kuin sen haluaisin olevan, mutta muokkailen sitä ajan kuluessa enemmän oman näköisekseni. Mutta jos aiemmin käyttämääni blogialustaan verrataan, on tämä peruspohjakin jo kivan näköinen.

Edellinen blogini oli Bloggerissa otsikolla Sisäisen läskin nujerrus, jonka pistin pystyyn aloittaessani uusien elämäntapojen opettelua. Blogi kerkesi olemaan pystyssä 4,5 vuotta kunnes päätin helmikuussa poistaa sen kirkkaasti kyllästymissyistä. Rupesin kuitenkin hetken päästä kaipaamaan kirjottamista, joten pienen pohdinnan jälkeen tein tunnukset tänne munblogi.comiin.

Tulen tänne kirjoittamaan kaiken näköisiä juttuja elämästäni ja ajatuksistani. Välillä elämä hymyilee ja haluan tulla jakamaan sen julkisesti, mutta koska elämä ei ole pelkästään ruusuilla tanssimista ja toisinaan elämä potkii päähän niin silloin kirjoittaminen auttaa selvittämään ajatuksia tai ehkä jopa lieventämään stressiä ja ärsytystä.

Ikää tällä bloggaajalla on 30 vuotta ja pian 4 kuukautta. Asun kerrostalokaksiossa yhdessä mieheni Jontun sekä leijonaluppapupuherra Ticon kanssa. Matkustelu on lähellä sydäntäni ja toiveena on, että ainakin kerran vuodessa pääsisin käymässä jossakin ulkomailla. Hyvin todennäköistä on, että näistäkin tulen täällä blogissa kirjoittamaan ja jakamaan suosituksiani kohteista.

Riittäisikö tämä näin ensi alkuun? Nyt on ainakin ensimmäinen kynnys ylitetty. Seuraavat ovat varmasti jo helpompia ylittää eikä kirjoittaminen tunnu enää niin haastavalta. Ai niin! Mut löydät myös Instagramista nimimerkillä @laura.auroora sekä Snapchatista samaisella nimellä. Instassa olen hieman aktiivisempi, mutta kyllä sinne Snäppiinkin välillä jotain juttuja satelee.

Ei muuta kuin tervetuloa ja nähdään taas! 🙂

-Laura